Pelikaani

Tommi Parkko ei ole levännyt laakereillaan, vaikka Pelikaani on vasta hänen kolmas oma kokoelmansa ja ensimmäinen seitsemään vuoteen. Parkko on julkaissut lisäksi yhteiskirjan Markus Jääskeläisen kanssa, toiminut aktiivisesti runouden parissa ja tehnyt myös aloittelijoille suunnatun lyriikan kirjoitusoppaan. Kustantajan toteamus, jonka mukaan ”Parkko on toiminut runon alalla monipuolisemmin kuin kenties kukaan Suomessa”, ei taida olla liioittelua.

Pelikaanissa Parkko liikkuu aiempien kokoelmiensa tavoin historiallisissa, merellisissä ja myyttisissä maisemissa. Kirjassa kuvataan kiinnostavalla tavalla menneitä tapahtumia, vuosituhansia pärskyneitä aaltoja ja nykyajan hidasta lahoamista.

Pelikaani on kunnianhimoinen teos, jolle ei aiheittensa mittavuuden puolesta löydy suomalaisessa nykyrunoudessa vertaista. Parkon tekstit muodostavat kudelman, jossa ensimmäisessä persoonassa ajattelemastaan, kuulemastaan, näkemästään ja tuntemastaan kertova monikasvoinen kokija käy läpi ihmiskunnan vaiheita. Hän päätyy vähitellen toteamukseen, että toivo on menetetty.

Aiheittensa mittavuuden puolesta Pelikaanille ei löydy suomalaisessa nykyrunoudessa vertaista.

Hannu Waarala kirjoittaa Keskisuomalaisessa, että Parkon kolmannen kokoelman runot ovat hyvällä tavalla sulkeutuneita: ”Elämmehän kulttuurissa, jossa avoimuuden synonyymi on usein tyhjänpuhuminen. Tämän vastakohtana Parkon helposta kommunikoinnista kieltäytyvät runot toimivat virkistävästi.”

Pelikaanin haastavassa ja rönsyilevässä tyylissä voi nähdä kaikuja sen kirjoittajan kahden esikuvan, Kari Aronpuron ja Paavo Haavikon, tuotannosta. Parkon runoihin ei ole helppo päästä sisään, mutta niihin paneutuminen on vaivan arvoista. Pelikaani ei sisällä Pentti Saarikosken tärkeimmille kokoelmille tyypillistä lörpöttelevää arkirunoutta vaan myyttien maailmasta ammentavaa suurta tekstiä, jota henkilökohtaiset huomiot sävyttävät.

Waarala huomauttaa arvostelussaan tarkkanäköisesti, että Pelikaanissa on monia sävyjä. Parkko liikkuu ”kuin huomaamatta myytin, maiseman, luonnon, historian laskoksissa”. Mukana on jopa omakohtaisia tunnustuksia, kuten ympäri maailmaa mielellään liikkuvan tekijän viittauksia erääseen entiseen kotimaahansa Viroon: ”Matka on ollut pitkä, olen ollut eksyksissä, olen / syönyt, puhunut italialaisesta runoudesta, Magrisista, / rannasta joka olikin Haapsalussa eikä Adrianmerellä.”

Runoja luonnollisesta koneesta

Rytmi ja muoto ovat Parkolla hallussa. Pelikaanin runot eivät ole näennäisestä sulkeutuneisuudestaan huolimatta hermeettisen kuivia, vaan huokuvat elettyä elämää. Anna Tomi kirjoittaa Parnassossa, että Pelikaanin tiivis ja keskeislyyrinen ilmaisu johtaa tarinalliseen kokonaisuuteen, jota ”mielellään nimittäisi kertovaksi runoudeksi.”

Parkon kolmannen kokoelman viehätys piilee Tomin mukaan kuitenkin siinä, että vaikka sen tarina vaikuttaa etenevän lineaarisesti, niin kyseessä on lopulta saman asian esittäminen vaihtelevista näkökulmista. Runoilija pyörii ympyrää: ”Kaupunki on veteen pudonnut pisara, ankarasti pysäytetty / kuva, keskellä torni, kierrän tätä kaikkea mutterina.” Pelikaani sisältää paikallaan polkevaa liikkuvaa runoutta.

Parkko nähdään Parnasson arvostelussa kirjoittajana, jonka teksteissä luonto näyttäytyy orgaanisena koneena. Tämä tuo mieleen Markku Paasosen, jonka tuotannossa, ja erityisesti viimeisimmissä kokoelmissa Lauluja mereen uponneista kaupungeista (2005) ja Tulevassa maailmassa (2010), ihminen, luonto ja kaupungit nähdään toisiinsa kietoutuneena koneena. Sekä Paasosella että Parkolla kone muistuttaa kasvia siinä, että se syntyy, kukoistaa ja kokee luonnollisen kuoleman. Ajatus on tuttu länsimaiden perikatoa povanneelta Oswald Spengleriltä, jonka mukaan me elämme oman kulttuurimme lakastumisen päiviä.

Pelikaani onnistuu lyhyydestään huolimatta kuvaamaan laajasti kaikkea. Maailmankuvat törmäävät kirjan runoissa toisiinsa muodostaen uusia kokonaisuuksia. Parkko ei tunnu uskovan siihen, että tällä tavalla syntyvästä uudesta maailmasta voisi tulla mitään mielestä, mutta toisaalta sen saapumisesta on silti kirjoitettava. Lopussa kertomisen tarve kuitenkin unohtuu: ”Minä istun rannalla, ajattelen rauennutta rajaa, / katkaistun hermon päätä, taloa jonka seinä on pudonnut. / Ratsumiehet tulevat rannalle, / rajoista ei ole mitään kerrottavaa, / puhallan kaiken puheen pois.”