Huomenna nähdään

Huomenna nähdään on Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleillakin vierailleen norjalaisen Tore Renbergin ensimmäinen suomennettu teos. Hän on kuitenkin kirjoittanut jo vuodesta 1995 lähtien niin lapsille kuin aikuisille ja novellien ja romaanien lisäksi myös näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia. Kotimaassaan hän on arvostettu ja useasti palkittu kirjailija.

Ensimmäisestä sivusta lähtien Renberg luo romaanissaan jollain tavoin pahaenteisen ja uhkaavan tunnelman.  Saman tien hän myös vie persoonallisella kielellään lukijan mennessään. Lauseet ovat usein lyhyitä, yksisanaisiakin, mikä osaltaan katkonaisella sykkeellään vaikuttaa tekstin ahdistavuuteen. Jossain vaiheessa se alkaa suoranaisesti hengästyttääkin.

Ensimmäisestä sivusta lähtien Renberg luo romaanissaan jollain tavoin pahaenteisen ja uhkaavan tunnelman.

Teos sijoittuu muutamaan syksyiseen päivään Stavangerissa, josta on öljyn myötä tullut yksi maailman rikkaimmista kaupungeista. Tuosta rikkaudesta ei Renbergin ihmisten elämässä näy kuin korkeintaan häivähdys toiveina ja unelmina. Heidän maailmansa on masentava, kulunut, harmaa, väkivaltainen ja uhkaava.

Renbergin henkilögalleria on laaja. Jossain vaiheessa kaikkien henkilöiden polut risteävät enemmän tai vähemmän kohtalokkain seurauksin. Kun kertojanääniä ja näkökulmia on toistakymmentä, on helpottavaa, että tiuhaan vaihtuvien lukujen otsikoissa tuodaan myös kertoja aina esiin.

Keski-ikäinen Pål on jäänyt kahden tyttärensä yksinhuoltajaksi, kun vaimo on eron jälkeen muuttanut Bergeniin. Pål yrittää ratkaista rahavaikeutensa pelaamalla, mikä tietenkin syöksee hänet yhä suurempiin ongelmiin. Ratkaisuksi hän pyytää apua pikkurikollisilta Jan Ingeltä ja Rudilta, jotka tuntee nuoruudestaan. Tyttäret Malene ja Tiril ovat kuin yö ja päivä: Malene on tunnollinen voimistelijatyttö, joka kantaa huolta isänsä jaksamisesta, Tiril taas kiukkuinen, kovanaamalta vaikuttava vastarannankiiski, jota ei hevin lannisteta.

Nelissäkymmenissä olevat Jan Inge, Rudi ja tämän tyttöystävä Cecilie, joka on myös Jan Ingen sisar, muodostavat tiiviin yhdessä asuvan kolmikon, joka muuttofirmansa varjossa puuhailee kaikenlaista muuta enemmän ja vähemmän laitonta.

Malenen luokkatoverin, uskovaisen perheen kiltin tytön Sandran maailma mullistuu täysin, kun hän rakastuu pahamaineiseen koulukodin kasvattiin Daniel Williamiin. Kaikki entinen tuntuu typerältä ja lapselliselta, ja salailu ja valehtelu vain todistavat Sandran rakkauden suuruutta. Daniel Williamin elämä ja ajatukset pyörivät ainoastaan tyttöjen ympärillä. Hänelle toisen rakastaminen ja toisen tappaminen ovat saman rajan ylittämistä, jonka seurauksena on, että maa aukeaa ja nielaisee sinut.

Lapsia ja aikuisia

Aikuisten ja lasten roolit ovat teoksessa usein sekaisin. Lapset joutuvat kasvamaan omin päin, kun vanhemmat rimpuilevat oman elämänsä ongelmien kanssa ja pakenevat joko fyysisesti tai psyykkisesti välillä huuruiseenkin maailmaansa.

Jan Inge on joutunut lapsesta saakka pitämään huolta pikkusiskostaan Chessistä. Kun isä sitten alkoholistiäidin kuoleman jälkeen on muuttanut Amerikkaan ja jättänyt teini-ikäiset lapset elämään ja selviämään keskenään niin kuin parhaiten kykenevät, Jan Inge päätyy ”vuokraamaan” 13-vuotiasta pikkusiskoaan kenelle vain haluavalle.

Pål käyttäytyy kaikkea muuta kuin aikuismaisesti, kun hän rahaongelmissaan tiputtelee tulevat laskut avaamattomina bussipysäkin roskalaatikkoon. Tunnollinen Malene tuntee jatkuvaa huolta ja vastuuta isänsä jaksamisesta, vaikka ei tämän ongelmista tiedäkään. Päällepäin sinnikkäältä vaikuttava Tiril-sisar kärsii sisimmässään orpoudesta vielä monta vuotta äidin lähdön jälkeen. Äiti on jättänyt entisen perheensä taakseen ja aloittanut täysin uuden elämän, eivätkä tyttäret tunnu tuohon elämään kuuluvan enää paljon millään tavoin.

Renbergin miesten ja naisten maailmat ovat monin tavoin etäällä toisistaan.

Renbergin miesten ja naisten maailmat ovat monin tavoin etäällä toisistaan. Miehet saattavat suhtautua naisiin kuin johonkin vieraaseen ja uhkaavaan. Daniel Williamin mielestä tytöt ovat hengenvaarallisia, vaarallisempia kuin heroiini ja terrori. Tytöt pitävät ohjia käsissään ja tietävät sen itsekin. Myös korealaissyntyinen Tong kokee naiset äärimmäisen uhkaavina ja riippuvuutta aiheuttavina. Pahimmassa tapauksessa he vievät kaiken tilan ja estävät selkeän ajattelun.

Cecilie puolestaan näkee kirkkaana välähdyksenä lähellään elävät miehet:
”Miehiä? Cecilie kävelee pari askelta heidän takanaan. Eivät nuo mitään miehiä ole. Läski äijä joka syö sipsejä ja katsoo kauhuleffoja ja luulee olevansa toimitusjohtaja. Pitkä adhd-hongankolistaja jolla on aina heppi pystyssä ja joka itkee öisin. Kusipää korealainen, joka on totaalisen tunnevammainen. Pikkupoikia he ovat kaikki. Ei puhettakaan että olisivat kypsyneet iän myötä, he ovat täsmälleen samanlaisia kuin kaksikymmentäviisi vuotta sitten – ainoastaan sillä erotuksella että he ovat kadottaneet vähäisenkin charminsa.
Niin pojille käy.
He eivät kasva aikuisiksi. He kasvavat lapsiksi.” (s. 519)

Musiikkia ja videonauhaa

Intertekstuaalisuudesta kiinnostuneelle lukijalle Renbergin romaani on loputon aarreaitta: mitä kaikkia merkityksiä varsinkin lukuisat musiikki- ja elokuvaviitteet tuovatkaan tarinaan ja hahmoihin! Musiikki liittyy tiiviisti henkilöiden identiteettiin, mutta myös siihen, minkälaisen kuvan he haluavat itsestään antaa. Metallimusiikkiin sitoutunut Rudi ei voi tunnustaa pitävänsä Coldplayn musiikista, vaan piilottelee cd:tä ja kuuntelee sitä salaa yksin ollessaan.  Tirilille, taitavalle laulajalle, Evanescencen My immortal on sielun musiikkia, joka vertautuu oman elämän menetyksiin.
”These wounds won´t seem to heal, this pain is just too real, there’s just too much that time can not erase.
Hemmetin äiti.” (s. 40)

Jan Inge, joka haaveilee kauhuelokuvia käsittelevän kirjan tekemisestä, on mielestään oivaltanut, että kauhuleffojen maailma ei ole paha, vaan hyvä; maailma ”joka taistelee sen puolesta että me ehdittäisiin tulla hyviksi ennen kuin on myöhäistä.” (s. 535) Kuvitellulle haastattelijalle hän kertoo kauhuelokuvien lisäksi rakastavansa E.T.:tä, ”Ja kaikkea mitä se edustaa. Ja voin lisätä tähän vielä: mä rakastan kaikkia jotka haluaa soittaa kotiin.” (s. 540)

Ahdistusta ja huumoria

Renberg ei kaunistele hahmojaan hippustakaan. He ovat niin paljaan inhimillisiä kaikkine virheineen, ärsyttävyyksineen ja kammottavine käytöksineen, että ärsyttävyys muuttuu usein myötätunnoksi. Varsinkin kun Renberg tuo esiin myös sen taustan, josta jokainen on näihin päiviin tullut. Kaikkien kohdalla näin ei tosin käy. Kovin vaikeaa on tuntea myötätuntoa Tongia kohtaan, joka on taustansa pohjalta valinnut tiekseen silkan pahuuden ja saa valinnastaan myös maksaa.

Renberg ei kaunistele hahmojaan hippustakaan.

Tyystin yli menevältä ahdistukselta lukijan pelastaa Renbergin huumori, jota löytyy siellä, missä vähiten odottaa. Välillä – ja useinkin – se on makaaberia, mutta toisinaan sitä voi kutsua lempeäksikin.

Romaania lukiessa on kuin kurkistaisi kaleidoskooppiin, jota ravistellessa esiin tulevien, toinen toistaan värikkäämpien ja kauniimpien kuvien sijaan lukija aina uuden sivun avatessaan saa eteensä pelottavammaksi ja painajaismaisemmaksi muuttuvan tapahtumasarjan, mutta ei voi silti lopettaa. Molempiin jää koukkuun.

Kaiken karuuden ja uhkaavuuden keskellä löytyy silti myös ystävyyttä ja toisesta välittämistä. Kun Jan Inge kirjan lopussa toteaa, että ”kaikessa on aina kyse rakkaudesta”, jää lukijan osaksi pohtia, kuinka ironisesti sen itse kukin kaiken luettuaan ottaa.