Torsti Lehtinen liikkuu uskon ja epäuskon välimaastossa. Elämän hinta tarjoaa lukijalle paljon filosofian hedelmiä, vaikka se tuntuukin väliteokselta Lehtisen muun esseetuotannon rinnalla. Hän näyttää kiertävän aikaisempien esseekokoelmiensa teemojen kehässä. Kokoelmassa on persoonallisia ja kirkkaita näkökulmia eri aihealueisiin. Lehtinen tuntee kuin omat taskunsa filosofiansa lihoineen ja luineen sekä uskonmaailmansa epäuskon, Kierkegaardin hengessä.

Esseessä ’Kidutetun hevosen katse’ Lehtinen puhuu runouden, tunteiden ja aistien sekä älyn ja kielen puolesta sanojen virtaavassa, liikkuvassa, ei-käsitteellisessä maisemassa. Runous syntyy intohimosta kieleen, mutta se ei tule toimeen pelkän intohimon varassa. Runouden tulee puolustaa elävää, uutta luovaa kieltä. Runouden kielen täytyy olla ymmärrettävää; ei lakitekstin tai kauppakirjan tavoin vaan siten, että siinäkin kyyhkynen tarkoittaa pulua eikä sorsaa. Hyvät metaforat yllättävät, luovat uutta, eivät kuluneet ja latteat kielikuvat, Lehtinen kirjoittaa. Musiikin ja kuvataiteen sen sijaan ei tarvitse viitata merkityksillään mihinkään itsensä ulkopuoliseen todellisuuteen.

Wittgensteinin kuuluisan väittämän Lehtinen kääntää persoonallisesti itse kirjoittamista, elävää kieltä koskevaksi: Mistä ei voi puhua, siitä tulee kirjoittaa. Lehtinen on tunnustanut, että hän viljelee esseissään liikaakin ammentamiensa filosofien ja runoilijoiden sekä uskonnon arkkityyppien nimiä. Hän ei aina pysty vapauttamaan itseään persoonallisen, subjektiivisen kielen lähteelle, jota hän kyllä tuon tuostakin puolustaa. Elämän hinta on täynnä näitä hänen mainitsemiaan kutsukortteja, jotka pitäisi tappaa kill your darlings -hengessä, että itse vapautuisi ammentamiensa ja sulattamiensa esikuvien varjoista ja kahleista.

Parhaissa esseissään Lehtinen tuottaa hyviä aforistisia kiteytyksiä, jatkaa oman ajatusmaailmansa polulla eikä nojaudu filosofien tai runoilijoiden, mystikoiden tai profeetoiden sanoihin. Hän kirjoittaa esseitä uskonnosta, sen useista tulkinnoista, elokuvamaailmasta ja rakastamastaan kuvataiteesta. Kuvataide on Lehtiselle ilmaisumuoto, joka tuo esiin näkymättömän ja näkyvän välisen yhteyden. Hänen mukaansa kuvataide paljastaa ihmisen sielun ja kuvaa sitä kaikista taiteista syväulotteisemmin.

Uskonnon varjot

Lehtinen vaeltaa Venäjän kaduilla, Kööpenhaminassa ja Prahassa, Dostojevskin, Tolstoin, Kierkegaardin ja Kafkan maisemissa. Hän vierailee tunkkaisissa kuppiloissa tai katujen katveissa, joissa vielä näkyy elämän karheus ja rosoisuus sekä rakkauden ja kuoleman läsnäolo samanaikaisesti – vailla steriiliä elämäntapaa, kuolemaa piilottavaa aikaa, jota Lehtinen tuon tuostakin esseissään ironisoi.

Hän kävelee suurten ajattelijoiden hengessä uskon ja epäuskon kaduilla, kuten Tolstoi pitkässä omantunnonjuoksussaan. Tolstoi päätyi välillä panteistiseen tulkintaan, jonka mukaan jumaluus löytyy näkyvästä maailmasta, virtaavasta maisemasta. Lehtinen filosofoi esseen ’Uusi Jerusalem’ lopussa, että ehkä parasta meille maallikoille on kaurismäkeläinen unelma vajavaisten ihmisten veljeydestä ja keskinäisestä armeliaisuudesta. Riittääkö tämä, tuoko se ihmiselle uskon itseensä takaisin, kun hän on pudonnut esim. pitkäaikaistyöttömyyden kuiluun? Tätä Lehtinenkin pohtii ja peilaa, hän toivoo päättävien elinten näkevän köyhyyden todelliset, arkiset kasvot.

Nietzsche on sanonut, että Jumala on kuollut, että uuden ihmisyyden aika vielä tulee. Lehtinen hylkää Nietzschen väitteen jumalan kuolemasta, mutta toisaalta toivoo, että ihminen olisi itse tie ja totuus.

Esseessä ’Jumalan valintamyymälässä’ Lehtinen uskaltaa olla patriarkaalisen jumalauskon kannalla. Patriarkka tosin ei ole Vanhan Testamentin armoton isähahmo vaan Uuden Testamentin lempeämpi kaitsija. Lehtinen vakuuttaa, että jos vanha tulkinta Jumalasta kumottaisiin ja nainen astuisi Jumalan tilalle, koko Raamattu olisi kuin suuri valintamyymälä, luomiskertomus nurin kurin: On vaadittu, että yksipuolisuuden välttämiseksi täytyy puhua Jumalan hellästä äidinsylistä ja Pyhästä Hengestä elämän antajattarena.

Nyt juuri maailmasta yritetään kesyttää ihmisyys, poistaa se meistä itsestämme jonkun fundamentalismipolitiikan pelon nojalla, joka usko kilpenään on itse muuttunut poliittiseksi aseeksi. Maailmasta on tullut kuin liikkuva rautaesirippu. Minä vierastan patriarkaalista dogmioppia, uskontoa ihmisen korvikkeena. Toivon, että rakkaus, rauha, toivo ja veljeys, suvaitsevaisuus avaran humanismin hengessä saavat vielä muotonsa takaisin tässä uskonsotien kierrossa.

Torsti Lehtinen peräänkuuluttaa arvojen monipuolisuutta, vastustaa selkeää jaottelua hyvään ja pahaan, mustavalkoista tulkintaa maailmasta. Elämän hinta jää auki.

Dela artikeln:

 

Mer information på nätet