Pankkiirin pseudonyymi Tua Laine koettelee autofiktiota esikoisromaanissaan. Kenen tarina on ja kenellä sen tulkintaan on oikeus, kysyy kriitikko Heidi Lakkala.

 

Helsingin yliopistossa kieliä opiskeleva, duunaritaustainen Ilsa tapaa diskossa itseään 11 vuotta vanhemman diplomaatin, joka näyttää yhtä aikaa Paul Newmanilta ja Crocodile Dundeelta. Tämän päivän nuoriso ei näitä nimiä ehkä enää edes tunnista, sillä pariskunnan ensitreffit sijoittuvat vuoteen 1975.

Alkaa epäsymmetrinen suhde, jossa nuori idealistinen nainen kuvittelee kesyttävänsä tunnekylmästä miehestä itselleen tasasuhtaisen partnerin. Fiksun yksinhuoltajaäidin puolihuolimattomasti kasvattama Jaan Anton Lind eli Jack ei edes teeskentele Ilsalle ensirakastajaa, vaan julistaa olevansa rakastunut malli Mariamiin, joka on antanut hänelle pakit seitsemän viikon pikasuhteen jälkeen.

Jackille kelpaa Ilsan kanssa vain avoin suhde. Mies itse lentelee avoimesti kukasta kukkaan, mutta suuttuu silmittömästi Ilsan epätoivoisista yrityksistä antaa samalla mitalla takaisin.

 

Konsulin koevaimoksi

Lontooseen, Pariisiin, Bahrainiin ja Yhdysvaltojen Alabamaan sijoittuvassa romaanissa kaksi juuretonta älykköä sinkoilee valitettavan epätahtisesti saman kuminauhan puristuksessa toistensa luo ja toistensa luota pois. Jack ehdottaa Ilsalle kahden vuoden koeluonteista avioliittoa, jonka jälkeisissä tarkistusneuvotteluissa suunniteltaisiin mahdollista jatkoa.

Ilsa suostuu ja matkustaa Bahrainiin, jossa Jack työskentelee konsulina. Nykytermein Ilsan suhdetta Jackiin luonnehdittaisiin vältteleväksi kiintymyssuhteeksi, mutta 1970-luvun lopun maailmassa Jack ei vain pidä suutelusta, eikä koskettelusta ylipäänsä. Sen sijaan hän katsoo oikeudekseen arvioida suorasukaisin sanankääntein koevaimonsa ulkonäköä ja vaatetusta.

Älykäs ja kunnianhimoinen Ilsa hankkii itselleen työpaikan pankista ja alkaa Bahrainissakin päästä samoille palkoille Jackin kanssa. Perinteisen miehen mallin omaksunut Jack haluaa pitää Ilsan ruodussa ja hankkii hänelle huorahtavia seksiasuja ja vaatii hänelle aktien ajaksi paksua sotamaalausta.

Bahrainin konsulipesti ei suju Jackilta kovin menestyksekkäästi, eikä hän saa sille jatkoa. Pettynyt mies jättää koevaimonsa suoriutumaan Bahrainista itsekseen kotimaahan. Loukkaantunut Ilsa aikoo päättää suhteen, mutta miltei vastentahtoisesti ja erittäin lakonisesti Jack ehdottaa naimakauppaa.

Jack ei avioliiton myötä pehmene, eikä halua lastakaan, koska hänellä sellainen jo on edellisestä avioliitosta. Ilsa päättää erota, mutta saa sitä ennen alkusyksystä 1981 klo 3.05 puhelun, jossa Jackin kerrotaan menehtyneen työmatkalla Algeriassa.

Voiko kirjailija saavuttaa closuren, jolla tulee eheämmäksi itsekseen, jos kustantamo kehottaa tätä kehittelemään trillerimäisen kipityssession, jossa päähenkilö juoksee henkensä edestä loppuhuipennuksen äärelle?

Metallikäärme luikertelee takaisin

Aviomiehen kuolema on Ilsan trauma, jonka ympärille yli viisisataasivuinen auto- ja metafiktiivinen analyysi ja trilleri kiertyy. Muutaman vuoden mittainen suhde on niin kipeä, ettei se jätä Ilsaa rauhaan, vaikka hän menee uudelleen naimisiin hyvän perusinsinöörin kanssa ja saa kaksi tasapainoista ja menestyvää lasta.

Toimitusjohtajana kansainvälisessä yrityksessä työskentelevän H:n sitkeän lempeä rakkaus murentaa Ilsan suojakuoren. Pariskunta muuttaa aluksi pariksi vuodeksi Alabamaan, mutta huomaa asettuneensa sinne pariksi vuosikymmeneksi.

Jack alkaa ilmaantua Ilsan näköpiiriin mitä yllättävimmissä paikoissa. Ilsan naapuriin muuttava Tony saattaisi olla Jack. Ilsa kuuluu kirjoittajapiiriin. Sen aktiivinen kommentaattori Andyman voisi niin ikään olla kuolleista noussut Jack.

Psykologisoiva tulkinta saattaisi jopa olettaa, ettei Ilsan herkkä mieli kykene käsittämään kirjoitusprosessin esiin vyöryttämiä muistumia ja haavoja, vaan hajottaa ne helpommin hahmotettaviksi, dissosiatiivisiksi hahmoiksi, Tonyksi ja Andymaniksi.

Goottilaisempi tulkinta ottaa kummitukset kummituksina. Stephen Kingin tuotannossa entiset heilat palaavat usein tervehdyskäynneille hivenen muuttuneessa olomuodossa. Romaanissa Bag of Bones (1999) (suom. Kalpea aavistus) rakkaan muisto on tavanomaista Kingiä lempeämpi. Tua Laineen romaanissa goottiversion puolesta puhuvat toistuvat viittaukset kiinalaiseen horoskooppiin, jonka mukaan Jackin edustama piinkova metallikäärme, mystisen viisas hahmo luo nahkansa yhä uudelleen.

Ilsan on pakko karkottaa Jackin varjo omasta ja perheensä elämästä, ja hän tekee sen kirjoittamalla. Andyman antaa drafteista palautetta ja jopa kirjoittaa muutamia vaihtoehtoisia lukuja Jackin näkökulmasta.

Romaanin fiktio sekoittuu Ilsan faktoihin, kun hän lähtee perheensä kanssa lomalle Eurooppaan ja saa siellä peräänsä salaperäisen vainoojan. Mukana menossa ovat tietysti myös Tony ja Andyman. Lukija saa päättää, ratkeaako Jackin arvoitus vai ei.

 

Pankkiirin pseudonyymin autofiktiota

Tua Laine” on 68-vuotiaan esikoiskirjailijan pseudonyymi. Kansainvälisenä pankkiirina työuransa tehnyt Laine on koulutukseltaan filologi. Hänen novellejaan on julkaistu kirjallisissa aikakauslehdissä Englannissa, Yhdysvalloissa ja netissä.

Laine kirjoitti esikoisromaaninsa alun perin englannin kielellä ja on itse kääntänyt sen suomeksi. Teoksen ensimmäisen version kirjoittamisen hän aloitti jo vuonna 1977, ja ajan kulku heijastuukin sinänsä ajattomien teemojen läpi kielessä ja seitsemänkymmentälukulaisessa emansipaation paatoksessa.

Käsikirjoitus ei kelvannut yhdysvaltalaisille kustantamoille, koska se ei ollut tarpeeksi jännittävä. Enemmän ja vähemmän kieli poskessa Laine muokkasi tekstistään trillerin, jossa epäonnisesti esiintyy arabiterroristiksi luonnehdittava hahmo. Syyskuun 11. päivä laittoi projektin jäihin, sillä juonikulku olisi kolahtanut kipeästi kansakunnan yhteiseen traumaan.

Laine antoi tekstilleen viimeisen mahdollisuuden joulukuussa 2019. Hän käänsi pari lukua suomeksi ja lähetti ne Kustannusosakeyhtiö Siltalaan, joka näytti vihreää valoa.

Kulttuuriykkösen Pauliina Grymille 25.8.2020 antamassaan haastattelussa Laine kertoo, että hänen omassa henkilöhistoriassaan on yhtymäkohtia Ilsa Raidan tarinaan. Laineen diplomaattina työskennellyt aviomies menehtyi työmatkallaan ulkomailla ja tuli sinkkiarkussa kotiin. Myös Tua Laine sai traagisen puhelun kolmelta aamuyöllä.

Laine halusi julkaista teoksensa ulkomailla, jossa hänen henkilöhistoriaansa tai lähipiiriään ei verrattaisi kirjan hahmoihin. Hän halusi suojella läheisiään ja kirjoittaa siksi salaniemen suojissa.

Anna-lehden Miia Siistoselle 19.12.2020 antamassaan haastattelussa Tua Laine ilmaisee jo suoremmin, että hän on kokenut paljon samaa kuin päähenkilönsä. Romaania hän luonnehtii rakkauskirjeeksi nykyiselle puolisolleen, jonka kanssa on teoksen sisältämien avausten myötä päässyt entistä syvempään yhteyteen.

Toinen aviomies oli romaanin H:n tavoin kiusaantunut ensimmäisen aviomiehen jatkuvasta läsnäolosta. Laineen aviomies oli lukenut vasta valmiin käsikirjoituksen ja ollut sen luettuaan hyvin loukkaantunut tavasta, jolla ensimmäinen aviomies oli vaimoa kohdellut ja jättänyt tämän yksin selviytymään Bahrainista kotimaahan.

 

Kenen tarina?

Ei tässä elämässä, Jack -romaanin autofiktiivisyyttä kiinnostavampaa on sen metafiktiivisyys. Metafiktiivisyyttä voi tarkastella kustantajan, kirjailijan ja hahmojen näkökulmasta.

Yhdysvaltalaiset kustantamot vaativat Laineen romaaniin lisää jännitystä. Kirjailija Laine ilmaisee kuitenkin toistuvasti halunsa laatia ehyen kertomuksen kummittelevasta ja oletettavasti edesmenneestä aviomiehestään. Voikin hyvällä syyllä kysyä, loukkaako kustantamo kirjailijan vapaata toimijuutta vaatimalla trilleriä, kun luonnostaan pukkaisi psykologista analyysia.

Kustantamolla ja kustannustoimittajalla on rahan tuomaa valtaa ja vallan mukanaan tuomaa vastuutta. Ideaalitilanteessa kustannustoimittajan ja kirjailijan yhteistyö hyödyttää molempia osapuolia sekä luovan työn että taloudellisesta näkökulmasta. Mietin silti, onko Ilsan kertomus enää hänen omansa. Voiko kirjailija saavuttaa tavoittelemansa closuren, jolla tulee eheämmäksi itsekseen, jos kustantamo kehottaa tätä kehittelemään trillerimäisen kipityssession, jossa päähenkilö juoksee henkensä edestä loppuhuipennuksen äärelle?

Ei tässä elämässä Jack -teoksen vahvin intertekstuaalinen viittaus liittyy John Irvingin romaaniin The World according to Garp (1978, suom. Garpin maailma, 1980), jossa kohtalonomainen undertow – lapsen kielessä undertoad – vetää puoleensa eksistentiaalista ja kosmista uhkaa. Ilsa tuntee koko kesän 1981, että jotakin pahaa tapahtuu pian. Tähän maailmankuvaan sopii myös kummitteleva Jack.

Parhaiten teosta voi tulkita siten, että Tua Laine käsittelee Ilsan traumaa vaihtoehtoisten loppujen taktiikalla. Erityisesti Andyman antaa hänelle sparrausapua vaihtoehtoisten tapahtumaketjujen ja lopputulemien osalta. Andymanin mielestä Ilsan teksti vaatii lisää seksiä ja miesnäkökulmaa. Jackin viimeisimmästä nahanluonnistakin kirjoittajakollegoilla on toisistaan poikkeavia näkemyksiä. Myös lukija saa tehdä oman tulkintansa.

 Olisikin äärimmäisen mielenkiintoista lukea romaani ”Ei tässä elämässä, Ilsa”.

Mikä keskustelussa on muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa?

Pauliina Grymille antamassaan haastattelussa Tua Laine vertaa 1970-luvun emansipaatiota tähän päivään ja katsoo, että naiset pohtivat edelleen samoja kysymyksiä kuin puoli vuosisataa sitten. Naisasia ei ole edennyt oikeaan suuntaan, vaan pikemminkin taantunut.

Nykyään on ilmaantunut tahoja, jotka ovat ottaneet asiakseen sanoa, mistä saa keskustella ja miten saa sanoa. Laine pohtii muun muassa sitä, voiko hän kirjoittaa Jackin näkökulmasta, koska ei naisena ole miehinen kokemusasiantuntija. Tulkitsen lausuman niin, että hänen mielestään sanomisen vapautta rajoitetaan liikaa, jos esimerkiksi rasismista eivät voi lausua muut kuin sitä kokeneet. Maailmassa on paljon vähemmistöjä, joilla ei itsellään ole valtaa edistää oikeuksiaan, vaan he tarvitsevat meitä muita puolelleen.

Tua Laine näkee teoksensa vuosikymmeniä kestäneen valmistumisprosessin aikana myös oman näkökulmansa muuttuneen. Nuori Ilsa pitää itseään ennakkoluulottomana, kokeilunhaluisena ja vahvana naisena, eikä ymmärrä suojata itseään kylmäkiskoisen ja itseriittoisen Jackin hyväksikäytöltä.

Itse asiassa Ilsa ei taida edes tajuta, kuinka julmaa kohtelua hän saa Jackilta osakseen. Jack ei näe häntä ihmisenä eikä naisena, vaan rakentaa hänen kehostaan seksinuken, jota käyttää välineenä tarpeensa tyydyttämiseen.

Tua Laine on asunut Alabamassa vuosikymmeniä ja näkee valkoisten mikroyhteisöjen sukupuoliroolit edelleen hyvin perinteisinä. Naisilla ei ole aikaa luoda uraa, koska koulut vaativat paljon äitien aktiivisuutta ja aikaa.

Ilsan ja Jackin välinen varallisuus- ja sosiaaliluokkaero korostaa parin valtasuhdetta. Ilsa äimistelee toistuvasti miehen rahankäyttöä ja tämän suvun varakkuutta ja häpeilee samalla omaa työväenluokkaista taustaansa. Jack ostaa vanhalla rahalla valtaa ja seksiä, joita ilman hän ei ehkä olisi yhtä kiinnostava Ilsan silmissä.

Romaanissa näytetään, että nainen voi haastaa valtasuhdetta toisellakin tavalla.  Ilsalla on tarjottavanaan äly ja nuori keho, jotka käyvät vaihtovaluuttana haasteeseen kesyttää varakas alfauros. Kun yksilö tiedostamattaan tai tiedostaen käyttää itseään vaihdannan välineenä, hän voi joutua jälkikäteen potemaan moraalista kuvotusta.

Olisikin äärimmäisen mielenkiintoista lukea romaani ”Ei tässä elämässä, Ilsa”. Mieshahmon lähtökohdat, kokemukset, tulkinnat ja tavat pukea sanoiksi tunteitaan voisivat auttaa ymmärtämään, miksi tämä käyttäytyy, kuten käyttäytyy. Näkökulmien vuoropuhelu voisi ehkä auttaa kohtaamaan laajemmin myös #metoo-keskustelun haasteita.

Tua Laine pohtii älykkäästi ja kirjoittaa luovasti. Hänen elämänkokemuksensa ja myös sukupolvensa naisten ääni kuuluu vahvasti erityisesti naisten seksuaalisia oikeuksia vaativissa argumenteissa. D. H. Lawrencen Lady Chatterley’s Lover (1928, suom. Lady Chatterleyn rakastaja, 1961) toimii usein perinteisenä peilinä, jota vasten Ilsan kokemukset heijastuvat.

Dela artikeln:

 

Heidi Lakkala

Kirjoittaja on pohjoissuomalainen kolmen koulun rehtori ja kirjallisuuskriitikko, joka hakee jännän kirjoista ja rauhan marjametsästä.