Tosi kivat juhlat

Tosi kivat juhlat on surumielinen ja terävänäköinen ajankuvaus 2010-luvun Helsingistä ja sen eräästä huono-osaisesta asukkaasta.

Nimettömäksi jäävän päähenkilön harteilla painavat työttömyys, varattomuus, yksinäisyys sekä masennus. Minäkertojan mukana lukija pääsee ilottomiin miljöisiin kuten terapiaan, vähävaraisten avustusjonoon, työvoimatoimiston tahmaiselle tietokoneelle sekä puhelinmyyjän työpäivään. Mieltä kohentavan tai piristävän todellisuuspaon sijaan teos on tuskallisen realistinen kurkistus melankoliseen ja turtuneeseen mieleen.

Häpeää ja pikavippejä

Helsinkiläisen journalistin Tuomas Kokon esikoisteos on tiivis ja raporttimainen kertomus miehestä, jonka elämä on lähinnä tappiosta toiseen kulkemista. Päähenkilölle ei tunnu tapahtuvan oikein mitään hyvää, vaan epävarmuus, osattomuus ja syrjäytyneisyys ovat koko ajan läsnä, jokaista elämäntilannetta kuorruttaen.

Tosi kivat juhlat on surumielinen ja terävänäköinen ajankuvaus 2010-luvun Helsingistä ja sen eräästä huono-osaisesta asukkaasta.

Kokko on ympännyt lyhyeen teokseen lukuisia ajankohtaisia ja massiivisia yhteiskunnallisia teemoja, joista lehdet ja uutiset kertovat lähes päivittäin. Näitä ovat esimerkiksi mielenterveysongelmat, työttömyys lieveilmiöineen, syrjäytyneisyys, häpeä sekä köyhyys. Päähenkilön huono taloudellinen tilanne toistuu pitkin teosta eri tapahtumien yhteydessä. Kokko osoittaa monitahoisesti köyhyyden vaikutukset muuhunkin kuin pakollisten laskujen ja vuokran maksamiseen. Varattomuus opettaa häpeämään itseään, jättäytymään ulkopuolelle, väsyttää kehon sekä mielen, saa uskomaan olevansa ihmisenä mitätön ja arvoton.

Pikavippikierteeseen ajautuminen sitoo teoksen näkyvästi nykypäivään: ”Ei olisi uskonut, että tällainen päivä tulee. Minä päätän ottaa toisen pikavipin, jotta voin lykätä aiemmin ottamani pikavipin eräpäivää.” (s. 37)

Taloudellinen epätoivo on käsinkosketeltavaa ja kurjuutta lisää päähenkilön tarkka itsereflektointi. Pikavippien ottaminen ole järkevää, miten hän oikein on edes joutunut kyseiseen tilanteeseen? Sen ei pitänyt olla mahdollista. Tästä huolimatta hän hyväksyy lainatarjoukset yhä uudelleen ja laskee samalla, kuinka velkataakka kasvaa.

Samaan aikaan kertojan täytyy todistella köyhyyttään sosiaalitoimistolle, jotta saisi tarvitsemaansa toimeentulotukea. Entä saako köyhä pitää edes hauskaa? Menettääkö avustusjonossa uskottavuutensa oikeanlaisena köyhänä, jos hihan alta pilkahtaa tuttavalta saatu Flow-ranneke? Onko ihminen edes olemassa, jos tällä ei ole työtä, uraa, sosiaalista verkostoa ja tulevaisuuden suunnitelmia?

Kenen haaveita haaveilet?

Romaanin päähenkilö on läheisyydenkaipuuta kokeva sinkku, mutta toisaalta ajatus treffailusta ja itsensä esittelemisestä uusille ihmisille uuvuttaa. Kertoja sanoittaa tarkasti ihmissuhteisiin ja hylkäämiseen liittyvän pelon: ”Ristiriitaisesti koen olevani yksinäinen ja onneton, mutta samanaikaisesti haluaisin kaikkien muiden ihmisten jättävän minut rauhaan, koska minulla ei ole kenellekään mitään sanottavaa (…) En tiedä, kumpaa minä pelkään enemmän: että tulen torjutuksi vai että jään yksin.” (s. 64, 15)

Yhtä aikaa latteaan sekä humoristiseen sävyyn kertoja toteaa voivansa käyttää keskustelunavauksinaan treffeillä vain muutamia asioita. Näitä ovat esimerkiksi ylitsepääsemätön kaipuu menneeseen ja toive siitä, ettei toisinaan tarvitsisi olla se kuka on. Mitä mahdollisuuksia työttömällä ja vähävaraisella voi deittimarkkinoilla lopulta olla? Kokko ei todellakaan päästä päähenkilöä helpolla ja treffailuyritysten seuraaminen muistuttaa hidastettua autokolaria. Pieleen menee, eikä voi tehdä mitään.

Vaikka päähenkilön elämä on kurjuudessa marinoitu, pohtii tämä ilahduttavan avoimesti ikään ja erityisesti kolmenkympin rajapyykkiin liittyviä normeja ja kulttuurisia odotuksia

Vaikka päähenkilön elämä on kurjuudessa marinoitu, pohtii tämä ilahduttavan avoimesti ikään ja erityisesti kolmenkympin rajapyykkiin liittyviä normeja ja kulttuurisia odotuksia: ”Tiedän, mistä yleisesti ottaen ’kuuluisi haaveilla’, mutta ne asiat eivät tule minusta, vaan minun ulkopuoleltani. Sen vuoksi en halua myöskään mieltää niitä nimenomaan minun haaveikseni.” (s.116)

Ikään ja aikuistumiseen liittyviä kysymyksiä on pyöritelty viime aikoina esimerkiksi Sisko Savonlahden teoksessa Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018), johon Kokon teosta on verrattu niiden sisältämien samankaltaisten teemojen vuoksi. Positiivisempaa tulokulmaa aiheeseen tuo Katri Sisko omakustanteessaan 30 jälkeen 30 (2019), jossa kipuillaan niin ikään työhön, parisuhteeseen ja asunnonostoon liittyvien epävarmuuksien parissa. Tarvitaanko aikuisuuteen ja elämään ylipäänsä aina puoliso, perhe ja vähintään asuntosäästötili? Onko pakko haluta edes parisuhdetta tai vakituista työtä?

Mainittujen esimerkkiteosten mukaan ei, ja se jos mikä on tervetullut ja virkistävä näkökulma ikuisuusaiheeseen. On piristävää, että oikeanlaiseksi miellettyyn aikuisuuteen liittyvistä oletuksista kirjoitetaan näkyvämmin, realistisemmin ja normeja purkavalla otteella. Savonlahteen ja Siskoon verrattuna Kokon päähenkilön mielenmaisema on kuitenkin monin verroin apeampi ja näköalattomampi, sillä hän ei ole täysin itse valinnut tilannettaan. Tosi kivat juhlat jättää jälkeensä myös huomattavasti enemmän kysymyksiä kuin kaksi muuta.

Lopputuloksena hämmennys

Tosi kivat juhlat on tarkka ja koruton kuvaus yhteiskunnan laitamilta. Kuivakalla huumorilla kuorrutettu kertomus on toisinaan jo niin kurja, että päähenkilön sutkautukset ja toteamukset oman elämänsä surkeudesta naurattavat. Paikoin lukeminen myös ahdistaa, niin kouriintuntuvasti Kokko kuvaa varattomuutta ja yksinäisyyttä. Kun euron leipä meinaa jäädä ostamatta, koska tili on täysin tyhjä. Kun huomaa tottuneensa ajan myötä yksinäisiin viikonloppuihin, koska ne eivät vain tunnu enää miltään.

Minäkertojan tapa katsoa maailmaa imaisee mukaansa niin, ettei tavanomaisesti tapahtuvaa myönteistä käännettä juurikaan odota. Lähinnä kysymys kuuluu, miten tämän ihmispolon tarina oikein päättyy? Kertojan nimettömyys ja taustojen avaamatta jättäminen vahvistavat tämän roolia yhteiskunnan sivullisena, huonompiosaisena, ulkopuolisena. Hän jää etäiseksi myös lukijalle, viimeisille sivuille asti. Kannen sulkeuduttua olo on hämmentynyt, pettynytkin. Tässäkö se nyt oli, tämän ihmisen elämä, tarkoitus ja tarina?