Mäyhä. Lähikuvia Marko Tapion elämästä

Mäyhä kertoo taitelijaperheen elämästä 50-luvun lopusta 70-luvun alkuun. Se sisältää sosiaalipsykologian, historian, lääketieteen ja kirjallisuushistorian tutkimusainesta, mutta ennen kaikkea sitä voi lukea kuin jännittävää romaania. Tapahtumat alkavat Tuulikin ja Marko Tapperin tutustumisesta ja päättyvät Marko Tapion kuolemaan. 450-sivuisen teoksen toinen perusta on kirjoittajan aidot muistiinpanot, toinen kirjailijan lukuisat kirjeet vaimolleen. Niiden lisäksi Marko Tapion ääni kuuluu lukuisissa otteissa hänen tuotannostaan. Kolmen kuvataidekirjan jälkeen Tuulikki Valkosen kuvauksen kohteena on nyt oma aviomies, kirjailija, aikansa ikoni, Marko Tapio. Mäyhä ylsi viime vuoden Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi.

Marko Tapio oli 50- ja 60-lukujen suuri kirjallinen säväyttäjä, Lasisen pyykkilaudan (WSOY 1950), Aapo Heiskasen viikatetanssin (WSOY 1956) ja Arktisen hysterian 1-2 (WSOY 1967 ja 1968) lisäksi tuotantoon kuuluu kahdeksan muuta teosta; novelleja, romaaneja ja dekkareita. Näiden lisäksi Marko Tapio ehti tehdä muutaman näytelmän ja elokuvakäsikirjoituksen. Tapio oli jo julkaissut kolme ensimmäistä teostaan, kun 19-vuotias lukiolaistyttö lähti haastattelemaan Viikatetanssin tekijää. Yhteiselämää kesti vuoteen 1973, Marko Tapion kuolinvuoteen.

Ensimmäiset kirjeet paljastavat kahden ihmisen nopean henkisen kypsymisen rakkaussuhteessa. Kirjeiden rakastava sävy säilyy, vaikka kirjan loppupuolta lähestyttäessä hellät sanat saavat uuden sisällön. Vaimon rakkaus ei sammu missään olosuhteissa; siitä kertoo Tuulikki Valkosen kyky kaikissa vaiheissa tukea ja ymmärtää kirjailijaa ja hänen työtään. Kumppanin sisäisen tuskan vahvistuessa, elämän muuttuessa viikatetanssiksi, jäljelle jää lopuksi hätä vain ihmisestä. ”Naisen täytyy elää myötä ja auttaa, kun kerran vaimoksi on otettu”, sanoo Marko Tapion äiti jäljempänä mainitussa Leena Häyrisen aikalaishaastattelussa. Tuulikille Marko Tapio oli sydämen valittu, ei täytymisen kohde.

Rakkauden vastineena yksinäisyys

Toimittaja Leena Häyrinen (nyk. Kekkonen) tapasi 1963 koko Tapperin perheen, myös poikien vaimot. Me Naiset lehden artikkelissa ”Tapperin naiset” toimittaja Häyrinen kuvaa Tuulikki Tapperia: ”Hänen suhtautumisessaan kirjailijan työhön on jotain hartaan kunnioittavaa niin että hän avatessaan miehensä työhuoneen oven käytti sanaa `pyhäkkö`”. Myös Mäyhän lukija saa kuvan vaimosta, joka palvoo miestään.

Erilaisten stimulanttien avulla toispuoleiseen sukeltaminen, shamanistisen tilan tavoittelu, on vienyt monen taiteilijan tuottamattomaan tilaan. Niin tapahtui myös Marko Tapiolle. Suurimmaksi ongelmaksi vaimolle tuli, miten auttaa ihmistä, joka ei siedä minkäänlaista puuttumista mihinkään, ei keneltäkään. Yhteyttä työrauhaa suojelevaan kirjailijaan pidettiin ensin huoneen oven alta sujautetuilla lapuilla. Viimeisinä aikoina oven takana makasi rakas ihminen sekavassa tilassa. ”Kun hiljaisuutta oli kestänyt kyllin kauan, raotin varovasti liukuovea ja hiivin katsomaan. Marko makasi lattialla nytkähdellen, uristen ja hampaita kiristellen, ja suusta tuli valkoista vaahtoa.” (s. 330). Liian alkoholin käytön aiheuttama epileptinen tila, selitti lääkäri myöhemmin. Vaimolle nousee ajatus: eihän tästä mitään tule, on päästävä lähtemään. Kuulemattomaksi lyöty korva valuu verta. Eletään vuotta 1968.

Nykyaikainen käsitys ei näe hyväksi juoppouden suojaamista ja juopon hoivaamista. Vielä 60- ja 70-luvulla juoppoutta kuitenkin idealisoitiin ja lähipiirin tehtäväksi tuli juopon suojelu ja hoito. Vaimo oli usein sopiva syyllinen juopon tuskakäyttäytymiseen. Näin hoitajan osa oli todella yksinäinen. ”Sitä joutui elämään kiristetyn häpeän ja toivon välissä, hellan ja pullon välissä. Kenelle sitä nyt olisi kehdannutkaan kertoa!”, muisteli Tuulikki Valkonen. Millä voimalla noustaan siitä yksinäisyydestä kirjoittamaan näin monitahoinen teos!

Sisäiset tekijät kutovat tiemme

Mäyhässä sekä sisäiset että ulkoiset maisemat vaihtuvat tiuhaan. Historiallisesti liikutaan Marko Tapion lapsuuden maisemasta, sotavuosien jälkeisestä agraariyhteisöstä, 60-luvun taiteilijoiden maailmaan. Kirjallisesta kuuluisuudesta perhe maksaa elämisen epävarmuudella. Asunnot vaihtuvat, elämä on selviytymistaistelua. Kirjallinen tunnustus ja kuuluisuus nostaa pintaan pelon, kasvattaa ahdistusta: jos ei mitään synnykään. Tulee päivä, jolloin vaimon muistiinpanoista voi lukea: ”Alkoiko peli olla jo pelattu? Mutta totuuden peiliin hän ei kuitenkaan uskaltanut kurkistaa. Minulle oli selvinnyt, miten huono kyky hänellä oli sietää tappioita ja stressiä.” (s. 362)

On shokki havaita, kuinka alkoholi muuttaa rakastetun persoonallisuuden. On shokki, kun ei voi tehdä mitään. Sairaustilojen tapahtumat huuhtoutuvat sairaan muistista; ei hän tahdo hoitoon, koska ei hoitoa tarvitse. Viime käden hoitoa vaaditaankin vaimolta: pitäisi päästää miehestä irti. Kirjailijaa hoitava lääkäri, tohtori Blom, selittää saman, minkä jokainen alkoholistin vaimo lopulta saa kuulla: ”Olisi parasta, jos voisitte olla välittämättä. Tiedän, että se on vaikeata. Kenties olisi paras jättää hänet yksin, oman onnensa nojaan. Juuri niin. Minä tosiaan tarkoitan sitä. Jossakin vaiheessa hänen on pakko—” (s. 396) . Miten voi päästää irti, kun toinen takertuu kaksin verroin kiinni? ”Minun elämästäni ei tule mitään ilman sinua”, Marko parahtaa (s.332).

Kun ei pahasta tiedä

Irti riuhtautuminen ei onnistu. Viimeinen vaihe yhteisestä taipaleesta alkaa. Armi Ratian aistikkaan modernin merenrantahuvilan suojista on vaellettu takaisin Jyväskylään 116 neliön huoneistoon. ”Katselin ikkunasta, miten kadulla kiehnäsi joutilaita miehiä kuin mustia sammakonpoikasia.” (s. 371) Talon alimmassa kerroksessa sijaitsi Alkon myymälä.

Lääkkeiden ja alkoholin lisäksi Marko Tapio oli totuttanut itsensä muunkinlaiseen sisäisen tuskan ”hoitoon”. Vaimo nimitti sitä ryöstöviljelyksi, rituaalipuhdistumiseksi. ”— ennen työhön keskittymistä hän nostatti itsellään kiihkon, joka yltyi raivokohtaukseen. — Kun kaikki oli ohi hän katui kovasti vakuuttaen, että kaikki oli niin kuin pitikin — Eikä mieleeni mitenkään tullut, että raivonpurkaus nostatti hänessä kovan luomisen vimman.” (s.209)

Tuulikki-vaimo häivyttää omat tunteensa teoksen lehdiltä, niin kuin hän joutui häivyttämään ne elämässäänkin. Sitäkin kunnioittavammin hän nostaa esiin kuvista päätellen kauniin vanhan naisen, anoppinsa. Kirja alkaa siitä, mihin yhteiselämä kirjailijan kanssa loppuu, Marko Tapion hautajaisista. Sinne vaimoa ei ollut kutsuttu, olihan hän elänyt erossa miehestään tämän pari viimeistä elinkuukautta. Kummun äärellä hän ainoan lapsensa Jannen kanssa kuitenkin seisoo. ”Anoppini harteista näin koko tuskan syvyyden. Tuskallisinta olikin hänen näkemisensä. Viaton ja hyvä ihminen! Paljon kärsinyt. Syyttä jouduit kärsimään naisen syvimmän tuskan: Poika kantoi ristinsä – oman heikkoutensa.” (s. 12)

Kirjoittajan matka turvallisesta, musiikkia harrastavasta lapsuudenkodista taiteilijan hoivaajaksi on lopullisesti päättynyt. Hyvä koti ei ollut suoja alkoholistin hoitajaksi ryhtymiselle. Kun ei pahasta ole kokemusta, ei osaa toimia pahaa vastaan. Tervehenkinen koti oli antanut kuitenkin voimia selvitä. ”Sieluni pohjimmaisissa linnakkeissa uskoin kaiken olevan väliaikaista kriisiä. Kaikki muuttuisi paremmaksi ja hän muuttuisi siksi Markoksi, johon aikoinaan olin luottaen rakastunut.” (s. 366) Kuljetun matkan voi syvimmiltään ymmärtää vain vastaavaa itse kokenut.

Mäyhä pakottaa miettimään myös sitä taiteilijoitten ryöstöviljelyä, jonka tekevät markkinoinnin lait ja media. Ellei lahjakas ihminen ole kyllin itsenäinen, hän joutuu luovat voimat imevään menestyksen ja julkisuuden tavoitteluun. Pitää näkyä! Pitää tehdä elämästä show kuten Pentti Saarikoski. Vain harvat luovat ihmiset ovat kyenneet Paul Gauguinin tavoin suhtautumaan tyynesti siihen, ettei ympäristö heitä huomaa, ei arvosta. Ei heidän eläissään. Ei ehkä koskaan. Silti he uskovat vaikutukseensa ja arvoonsa.

Mäyhän kustantaminen osoittaa, että Tammella ei pelätä haasteita. Uusi aika tulee uudesta ymmärryksestä käsitellä tunteita tavalla, joita ei aiemmin ole käsitelty. Uuteen kirjallisuushistorian kirjoittamisen kauteen tässä nyt on astuttu.