Kalasatama

Kalasatama on kirjoitettu vitutuksen keskellä, eikä sen jälkeen. Identiteettikeskustelussa voi polttaa näppinsä.

Suomessa on puolen vuoden sisällä ilmestynyt kaksi autofiktiota, joissa löydetään lesboidentiteetti ilman suuria ongelmia tai häpeää, Tiina Tuppuraisen Kuvittelen sinut vierelleni (Karisto) ja Tuuve Aron Kalasatama (WSOY). Häpeän puuttuminen kertoo todennäköisesti ajan hengestä, jossa suositaan häpeän tunteen häpeämistä. Toisaalta kyse voi olla siitä, että sukupuolivähemmistöihin suhtaudutaan nykyään myönteisemmin kuin koskaan aiemmin. Molemmat teokset kuvaavat yksilön initioitumista suljettuun yhteisöön. Teokset myös kuvaavat yhteisöjä sisältä käsin, mikä on jo antropologisesti kiinnostavaa. Aro laajentaa spektrin sukupuoli- ja yhteiskuntapoliittiseksi kannanotoksi.

Kalasatama alkaa virheestä. Kertojan isä on kuollut, pitkä parisuhde kariutunut eikä uni tule. Hän menee psykiatrin vastaanotolle, joka sijaitsee Kalasataman terveyskeskuksessa. Psykiatri ei ymmärrä potilaansa ongelmien laatua ja määrää vääriä lääkkeitä, joita vaihdetaan liian nopeasti. Kalasatamassa ei keskustella vaikeista ihmissuhteista vaikka pitäisi. Kalasatamassa ne sitten keritään auki. Isään ei voinut luottaa, äiti oli pienen tytön ainoa turva. Ero tuli elämän suuresta rakkaudesta, brittiläisestä Evestä, jossa kertojaan vetosi tämän musta huumori ja syvä melankolisuus. Isä ja Eve ovat romaanin muhkeimmat luonnekuvat.

Ivasta saavat osansa niin juomattomuudestaan numeron tekevät kirjailijat, jokaisen tekemisensä hästägäävät vaarattomat tyttökirjailijat kuin keskiluokkaiset miesesseistit, jotka ruikuttavat liberaalin maailman rappiosta.

Kalasatama yhdistää sujuvasti omaelämäkertaa, esseistiikkaa, pamflettia, jopa novellimaisuutta. Teksti kulkee vauhdilla, vivahteikkaana ja enimmäkseen hauskana. Kertoja pitää kirjallisuudessa yllätyksellisyydestä, ei ohjelmallisuudesta. Siinä mielessä Kalasatama on kuitenkin ohjelmallinen, että draaman kaari on hyvin perinteinen: ulkopuolinen otetaan yhteisöön, sairas tervehtyy, exään saa eron jälkeen keskusteluyhteyden, isä kuolee ja katso, lopussa onkin kesä. Kirjassa on silti niin paljon häijyä henkilöhuumoria, että sovinnaisen dramaturgian antaa anteeksi. Yhtä ihmistä kutsutaan ”käveleväksi narsistiseksi avohaavaksi”, erästä kirjailijaa ”elähtäneeksi teinigootiksi, joka leuhkii sairaalloisella laihuudellaan”.

Paitsi lesboksi Kalasatama kertoo kirjailijaksi tulemisesta. Ura on edennyt tutunoloista polkua Kallion taidelukiosta Oriveden opiston kirjoittajalinjalle ja sieltä yliopistoon kotimaista kirjallisuutta opiskelemaan. Kallion taidelukiossa kertoja sai todistaa, miten ”entiset koulukiusatut pääsivät vihdoin kiusaamaan muita” (s. 34). Ei silti kertojaa itseään. Innostavan porukan hän löysi vasta Nobelistiklubi-kirjoittajaryhmästä opiskelujen ohessa.

Pohdinnat kirjailijan työstä ja omista kirjoista ovat laimeaa tarinointia siihen nähden, miten maukkaan myrkyllisesti kertoja puhuu muista kirjailijoista. Ivasta saavat osansa niin juomattomuudestaan numeron tekevät kirjailijat, jokaisen tekemisensä hästägäävät vaarattomat tyttökirjailijat kuin keskiluokkaiset miesesseistit, jotka ruikuttavat liberaalin maailman rappiosta. Miesten pitäisi hymyillä enemmän, tyttökirjailijoiden vähemmän. Toisaalla muistutetaan, että ”hyvä kirjallisuus ei synny peukutusten voimalla” (s. 208).

Reippaan pilkan kohteena ovat myös sodasta kirjoittavat naiskirjailijat.

Heidän tulee kirjoittaa raastavasta rakkaudesta sodan melskeissä, ja vielä mieluummin naisruumiin tuhosta ja turmeluksesta; esimerkiksi kranaatin palasiksi silpoman hyväsydämisen prostituoidun ruumis on pätevä aihe. […] Ei-normatiivisesta seksuaali-identiteetistä saattaa myös olla hyötyä, samoin kuin luonnonlakeja uhmaavista tukkalaitteista. (s. 204.)

Kertojaa hämmästyttää, kummastuttaa ”miksi uskolla yliluonnolliseen on yhä niin vankka sija maailmassamme, jossa tieteen edistys on muutoin nostanut meidät keskiajalta”

Eron tekoa

Nuorena kertojalle ei ollut hyötyä ei-normatiivisesta seksuaali-identiteetistä. Vaikka tyttö kasvoi Tiina Tuppuraisen tavoin pääkaupunkiseudulla eikä ahtaassa pikkukylässä, häntä pidettiin kummajaisena. Hän halusi olla poika. Vasta ruotsalaisen iskelmätähden Carola Häggkvistin kappale ”Främling”nimesi 11-vuotiaalle tytölle sen, mikä oli ennen vain tuntunut. Lesboyhteisöstä kertoja löytää sittemmin sitä naisten välistä solidaarisuutta, jonka luuli nuorena menettäneensä ja niitä ymmärtäjiä, joita ei ollut miehissä tavannut.Törkeää homovihaa hän on kokenut todella vähän.

Uuden identiteetin merkitsijöinä toimivat 1990-luvulla Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien queer-elokuvat, Kallion Nalle Pub, keskustan DTM, ensimmäinen epäonninen naisrakkaus. Elokuvakritiikkiä kirjoittanut kertoja tekee lesboelokuvien top 7 -listan ja luettelee feministisiä naispuolisia tv-sarjojen tekijöitä. Lesboutta ylistetään Kalasatamassa tavalla, jollaista ei ole kotimaisessa kirjallisuudessa ennen nähty. Aivan kuin kertoja olisi juuri tullut kaapista – kirjassa näin onkin. Ylpeys tuodaan esille iloisesti ja lesbous alkaa näyttää heteromiehellekin houkuttelevalta. Ilo värittää oikeastaan koko kirjaa.

Homoseksuaalisuus on kertojalle poliittista. Se ei ole esimerkiksi taiteessa sivuseikka eivätkä saavutetut vähemmistöoikeudet itsestäänselvyyksiä. Läntisen maailman homot, lesbot, bi- ja trans- ja muunsukupuoliset ovat kertojan mielestä nyt onnekkaita, mutta olosuhteet voivat muuttua. Ajattelen Kalasataman poliittisuutta myös kiistan ja taistelun kautta. Politiikka on konfliktin, ei niinkään konsensuksen aluetta. Kalasatamassa otetaan yhteen, mikä on teoksessa virkistävintä. Kertoja ei kaihda myöskään tyypittelyä ja lokerointia. Niiden kautta syntyy dynaamisia vastakkainasetteluja.

Homous asetetaan heteroutta vastaan. Anni Valtonen kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan, että kirjassa naljaillaan niin kirjailijakollegoille kuin heteromaailmalle. Heteroita tosiaan suomitaan, kuten heteronaisia siitä, että he pitävät rimaa miesten suhteen liian alhaalla. He ovat silti yksi monista kohteista. Mrs Middleage-bloggaria ärsyttää Aron määritelmä ”heterouteen vangittujen kauhu”. Hän kysyy, eikö Aro näe omaa toksista lesbouttaan ja yhteisön sisäistä vallankäyttöä. Hän on lukenut Aron haastattelun Helsingin Sanomista, ei ilmeisesti kirjaa. Kertoja näet ei säästele omiaankaan: ”Jotkut vanhan kaartin miesmieliset lesbot ovat koko ajan että pillu sitä ja pillu tuota, että olenpas tällainen reteä ja raavas nainen kun jaanaan pillua ja uskallan puhua siitä” (s. 168).

Kertoja näyttää pyllyä sille ajatukselle, että lesbona hänen pitäisi tuntea automaattisesti solidaarisuutta muita sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Tällaista tekstiä syntyy joistakin korjaushoidon läpikäyneistä: ”Olen vuosien varrella tuntenut monia kivoiksi ja valveutuneiksi lesboiksi olettamiani henkilöitä, joista korjaushoitojen myötä on kuoriutunut varsin perinteisiä ja jopa sovinistisia äijiä vailla pienintäkään kiinnostusta naisten tai vähemmistöjen asemaan” (s. 169). Bi-naisista todetaan: ”Monet bi-naiset valittavat lesbokulttuurin ahtaudesta, sisäsiittoisuudesta ja suoranaisesta torjuvuudesta” (s. 81), mutta unohtavat millaista on elää lesbona.

Homokapakoissa ei lämpöä heru:

Homobaareissa naisia kohdellaan monesti kuin pölyä – paitsi jos ovat fag hagejä jotka nauraa kaakattavat jokaiselle ilkeydelle. Oma lukunsa ovat Mallorca-ruskettuneet miehet, joilla on valkoiset kengät ja elämäntarkoituksena kitkeryyksien sinkoileminen sohvaltaan hermostuneen poikahovin aplodeeratessa. […] On raivostuttavaa löytää itsensä paarian asemasta paikasta josta on tyhmyyksissään etsinyt ”omien hyväksyntää” (koska naisille baareja ei ole!).” (s.168- 169.)

Toisaalta ”poliittisesti korrekti gay-baari on yhtä kuin tylsä gay-baari” (s. 172).

Kirjassa on silti niin paljon häijyä henkilöhuumoria, että sovinnaisen dramaturgian antaa anteeksi.

Kritiikistä itsekritiikkiin

Kalasatamasta löytyy myös todella väljähtänyttä kritiikkiä. Kertoja paheksuu kauppakeskus Rediä kuin uskonnollisessa tynnyrissä kasvanut vanhus: ”Ihmisiä käytävillä kuin zombeja vaeltamassa eteensä katsomatta, kaikilla kädessään vehje jossa toinen houkutusten maailma. Tämä oli helvetin neljäs piiri.” (s. 21.) Meikkaamista hän nuhtelee, kuin joku 1800-luvun konservatiivisen tyttökirjan hahmo: ”Siis naamioitua joka päivä joksikuksi muuksi. Meikatkoon ken tahtoo, mutta miksi tyttöihin iskostetun epävarmuuden häikäilemätön rahastaminen koetaan niin luonnollisena?” (s. 42.)

Heikoimmillaan Kalasatama on uskontokritiikissään. Kun se tehdään vielä kovalla volyymilla, pitäisi ajattelun olla erityisen huolellista. Nyt kirjassa pauhaa sekulaari humanisti arvattavimmillaan. Kertojaa hämmästyttää, kummastuttaa ”miksi uskolla yliluonnolliseen on yhä niin vankka sija maailmassamme, jossa tieteen edistys on muutoin nostanut meidät keskiajalta” (s. 262). Uskonnollinen oikeisto alistaa naisia ja monoteistisilla uskonnoilla on tiukka kytkös patriarkaattiin – ilmiselvää jokaiselle. Kun kertoja arvostelee sitä porukkaa, jota hänen viiteryhmänsä inhoaa yksiselitteisesti, hän ei yllätä. Mutta kun hän haukkuu omiaan, alkaa tapahtua.

#Metoon käsittely on sekin yllätyksetöntä. Manosfääri, raiskauskulttuuri, hyväksikäyttäjämiehet ja heidän hiljaiset toverinsa, naisten seksuaalisuuden mitätöinti ja sitten globaali vastareaktio naisten pitkälle nöyryytykselle: kertoja ei sano aiheesta mitään, mitä ei olisi sanottu muualla sata kertaa aiemmin. Tätäkin infantiilia maneeria on jo aikalailla toisteltu: ”Miksi meidät kasvatetaan Tytöiksi ja Pojiksi eikä ihmisiksi? Miksi meidät jo vauvoina karsinoidaan ja värikoodataan?” (s. 250.)

Kirjan yhteiskuntapolitiikka kiteytyy siinä, mitä Aro sanoo Helsingin Sanomissa: ”Hulluksi tulleessa maailmassa terve yksilö reagoi sairastumalla.” Kovat arvot ahdistavat ja niin poispäin. Kritiikin kärki kohdistuu mielenterveyden leväperäiseen hoitoon, kertoja itse on tästä esimerkkinä. Kukaan ei voi kiistää, etteikö asia olisi tärkeä, mutta pohdiskelun kanssa käy vähän niin kuin #metoonkin kohdalla: aiheeseen ei tuoda uusia näkökulmia. Yhteiskuntapoliittinen anti jää sukupuolipoliittista heikommaksi. Kirjan puutteet ovat kuitenkin pieniä ansioihin verrattuna.

Kertoja on itsekriittinen, ei esimerkiksi selittele mitenkään uskottomuuksiaan. Hän myös arvostelee omaa poliittista jengiään: nationalistit hyväksyvät porukoihinsa kenet tahansa hampaattoman sekakäyttäjän, kunhan tämä on suomalainen, mutta ”me – feministit, antirasistit ja muut parsanpurijat – emme suvaitse eliittijoukkoomme juuri ketään vaan torjumme kaikki jotka eivät osaa lausua sanaa ’bropropriaatio’ hyvin nopeasti monta kertaa peräkkäin” (s. 234).

Pieni sivuhuomio. Eräs Tiina Tuppuraisen Kuvittelen sinut vierelleni -romaanista esitetty kritiikki tulee lähelle edellä kuvattua elitismiä. Kehrääjä-nimisessä LHBTIQA+-verkkomediassa romaani tuomitaan ”loukkaavasta kielenkäytöstä”, ”haitallisesta stereotypisoinnista” ja ”cisnormatiivisuudesta”. ”Kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän ulkopuolella viihtyvänä kerronnasta tulee ahdistunut olo – näinkö joku meitä koko ajan luokittelee, kategorisoi lokeroihin, meiltä lupaa pyytämättä”, Kehrääjä kysyy. Kritiikki saattaa yllättää, kun ottaa huomioon, että Tuppurainen itse on erittäin woke, oikeamielinen ja ”hyvien puolella”, pitää Tiina The Feminist -blogia jne. Ja sitten omat ojentavat.

Sukupuoli-identiteettidebatit ovat nyt kuuminta hottia: niissä polttaa helposti näppinsä. Tunteet ja järki käyvät keskusteluissa ylikierroksilla. Nyt kannattaisi vain vaieta, mutta Aro alkaakin haastaa riitaa. Kalasatamasta haisee, että se on kirjoitettu vitutuksen keskellä, ei sen jälkeen. Tämä ei vähennä millään tavoin kirjan voimaa. Teos uskaltaa olla eri mieltä silloin, kun odotetaan yhteishalia. Aro ei pelkää loukata ryhmiä, kollegoja tai yksilöitä, joista jotkut ovat hyvin tunnistettavia. Loppuun on lisätty varoitus, että kyse on fiktion keinoista, fantisoinnista ja kärjistyksestä, jos joku ”todellinen” henkilö vaikka loukkaantuisi. Aivan turhaa.