Tästä alkaa tie, Barentsin alueen antologia on etelän elävälle kuin matka toiseen maailmaan. Luvulle lähdön kiihokkeena ovat odottamattomat tarinat: maanosamme pohjoisimpien alueiden kirjallisuus ei ole tunnettua. Tunnettua ei liene sekään ketkä suomalaisen kirjallisuuden nimistä ovat pohjoisen poikia ja tyttöjä. Timo K. Mukan, Jari Tervon ja Rosa Liksomin jälkeen muisti raksuttaa tyhjää. Miten kotiseutu lyö leimansa kirjoitukseen?

Antologian tekstien valintaperusteet ovat olleet kirjavat. Jokainen kielialue tai maa on poiminut kirjoituksensa omalla tavallaan. Norjasta on mukana lehti-ilmoituksen avulla koottuja ennen julkaisemattomia tekstejä, Ruotsista ja Suomesta on valittu kokeneiden tekijöiden tekstejä, Venäjän puolen – Arkangelin, Murmanskin, Karjalan ja Nenetsian – tarinat ja runot on seulottu kirjailijayhdistyksen jäsenten teksteistä – äänestämällä.

Kirjavuus jatkuu kiehtovissa, lämpimissä esipuheissa. On kuin jotain heräisi eloon etelänlukijan sydämessä. Ihmiselon arvokkuus, hiljaisuus, voimakas läsnäolo. Ruotsin ja Venäjän toimittajat viittaavat esittelyosuudessaan taikuuteen ja noita-aikaan, Saamenmaan taas kansansa kirjallisuushistoriaan, Nenetsiasta saamme lukea vieraanvaraisen kutsun. Vain Suomen osuudessa ei asiallisuudesta ole tingitty. Se kuvastanee kansakuntamme suhtautumista elämään: tunteilu ja taiteilu on syytä sulkea mielestä silloin kun työtä tehdään – kirjallistakin.

Arkangelin alue ei ole jähmettynyt yhtenäiskulttuuriksi. Kirjaa lukiessa eteen avautuu moniulotteinen ja ristiriitainen kuva. Eri näköiset ja kokoiset tekstit seuraavat toisiaan. Notkahdukset, yhdentekevät tai latteat kirjoitukset kuuluvat nekin kokonaisuuteen. Mukana ovat niin laaksot kuin huiputkin.

Kirja etenee valta- tai kielikunnittain alkaen Ruotsista, jonka tekstit painottuvat muistoihin. Alueen runoista ja proosasta huokuu magia, animismi, mutta myös kristinusko, mikä johtunee kirjoittajien ajallisesta etäisyydestä kuvaamiinsa tapahtumiin: näiden tarinoiden taikuus asuu lapsuuden kadotetussa maailmassa. Lapsen tietoisuus kehittyy koko ajan puunhenkiin kallistumaisillaan – nuoren ihmisen on vielä taisteltava vieraantumisensa edestä.

Osastossa on mukana on myös hätkähdyttävä tarina kielletystä kielestä, suomesta. Marta ja Emmy ovat kaverukset, joiden välille puhkeaa riita. Koulun alueella riiteleminen ei kuitenkaan tahdo sujua, sillä suomen puhuminen on siellä kiellettyä. Kun Emmyn koulupäivä loppuu, hän saa äidinkielen ja rikkaat puheenlahjansa takaisin: hän ryhtyy sättimään avutonta toveriaan koulualuetta rajaavan aidan yli. Eikä toveri voi rangaistuksen pelossa puolustautua, hänen on otettava vastaan kaikki.

Norjan pohjoinen elämä vaikuttaa tekstien valossa nykyaikaisemmalta. Norjalaistarinoiden keskeiseksi teemaksi nousee erotiikka, ei suinkaan porotalous tai kalastus. Kuumat kehot väreilevät hyisessä maisemassa ja kaukaisessa etelässäkin piipahdetaan – hiihtämässä! Eva Adamsenin mainio Barents-blues erittelee alueen miehenpuolien rakastajanominaisuudet heimokunnasta toiseen.

Venäläisessä osuudessa kirjoitus kumpuaa vahvan kirjallisen kulttuurin suojista itseriittoisena, omavoimaisena. Kertomukset eivät häpeile näyttää itseään keskellä meidän aikaamme, mutta ne viihtyvät myös menneisyyden aiheiden parissa. Kärsimys, käsitys pyhästä Venäjästä, usko, kuolema ja suuri kotiseuturakkaus leimaavat tarinoita. Elämä ei ole toisaalla vaan siinä missä henkilötkin, arjessa.

Mutta silloinkin kun aihe on raadollisimmillaan, itärajan takaa tulevat kirjoittajat onnistuvat korottamaan tekstinsä piirun verran korkeammalle, todelliseksi fiktioksi. Ankarinkin teksti sädehtii outoa pyhyyttä. Lievä keskivertoisuus tarinoita silti leimaa – mahtaako se johtua demokraattisesta valintatavasta? Mielenkiintoisimmaksi nimeksi ammattikirjailijoiden seassa kohoaa työttömän titteliä kantava Mihail Tarasov, jonka tarinassa arki liukenee ajatuksiin, kuvitelmiin ja muistoihin jännittävällä, uudella tavalla.

Suomen osuuden avaavat Juhani Koskisen vaivattomasti soljuvat, ajattelevat runot. Niissä puhuu läsnäolo, kuten Jorma Etonkin säkeissä. Muutoin antologian suomalaisesta valikoimasta huokuu äärimmäinen vieraantuneisuus, välinpitämättömyys, kylmäkiskoinen yksinolo. Henkilöt potevat henkilökohtaista olemassaoloaan, maisemaa ei kuvata, kotiseuturakkautta ei ole tai sen olemassaoloa ei haluta tunnustaa. Venäjän osuuden jälkeen tämä tuntuu kuin pyhäinhäväistykseltä. Onko suomalaisella sielua, onko edes kykyä abstraktiin ajatteluun?

Suomalaisten tarinoiden päähenkilöksi nousee kännykkä, taskukokoinen toteemipaalumme. Se takaa yhteyden suojeleviin henkiin, pohjoisen kävijälle etelän ystäviin, sinne missä elämä heille tapahtuu, toisaalla. Suomalainen etsii omaa kuvaansa teknisistä vempaimista tai niiden välityksellä. Se on nykypäivän autismia, läsnäolon pakenemista.

Vapahtajaksi suomalaisen osuuden likinäköisestä tuskasta nousee Paula Siepin keväänraikas ja hauska mutta samalla hyvin todentuntuinen kertomus mummosta, joka mieleltään on yhä nuori neitokainen. Miehensä kuoltua hän elää yksin mökissään, mutta elävässä vuorovaikutuksessa kylän asukkaiden kanssa. Miten vaikea on kirjoittaa valoisa kertomus ja tässä se on!

Rosa Liksomin taidokas verbaali soi meän kielellä. Muutenkin Suomea seuraavan meän kielialueen pieni osasto säkenöi ihmeen raikkaasti. Hyvin omalaatuisesti sotketaan kalevalamuotoistakin runoa tekstiin ja puheeseen Bengt Kosteniuksen turinassa ”Hursti-Hyyky tekee työtä Friauksheen saa’ Peetan myötä”, jossa aina runomuotoon puheensa pukeva kylähullu saapuu kosimaan toista kylähullua, vanhaa Peeta-noitaa. Mutta kylähulluja he tietenkin ovat vain leiman puolesta, lainausmerkeissä.

Kirjan loppuun sijoitetuissa saamelaisissa tarinoissa ja lauluissa taikuus on elävää ja kulttuuriseen identiteettiin sidottua. Tuntuu kuin saamelaiset kirjoittajat sanoisivat: me omistamme tämän, nämä vanhat taiat ja tarinat ovat meidän. Alistettu ja raja-alueille ajettu kielivähemmistö katsoo kirjan lopusta nenänvartta pitkin alaspäin. Etelässä enemmän tai vähemmän olankohautuksella sivuutettu Tshernobyl-katastrofikin on saamelaisessa runossa aivan vereslihalla. Voiko luonnolla todellakin olla konkreettista vaikutusta ihmisen elämään?

Barentsin meren antologia erottuu hiljaisena paikkana kirjallisesta metelistä, mutta samalla se tarjoaa värikkäitä ja kiehtovia maisemia. Teos on suuren kertomuksen antiteesi, tarinoiden kudos on hauras ja moniulotteinen kuin itse todellisuus. Ja samalla jokin tuttu ominaisvalo kuultaa luetun läpi. Kumpuaako se ilmapiirinä rivien välistä vai onko se kuvattujen maisemien ansiota? Lapin taikaa?

On rajaseutujemme kulttuurin ansiota, että meillä yhä on mahdollisuus lukea hiljaisuudesta. Tästä alkaa tie on käännöksiä myöten erinomaista työtä, moniarvoista ja monipolvista luettavaa.

Dela artikeln: