Unohtuneet kirjoitukset (SKS 2025) & Kadonneet kirjallisuuden lajit (S&S 2026)

Kirjallisuudentutkijat Sari Kivistö, Katariina Kärkelä, Erika Pihl ja Isa Välimäki ovat sekä toimittaneet artikkelikokoelman että kirjoittaneet kirjan unohtumisista ja katoamisista kirjallisuushistoriassa.

Kirjallisuushistoria on täynnä niin tahattomasti kuin tahallisestikin unohdettuja teoksia, tekstilajeja ja kirjailijoita. Tahaton unohtaminen on usein seurausta yhteiskunnallisista muutoksista tai muuttuvista kirjallisista mauista, joiden takia aiemmin hyvin suositutkin teokset, tekstilajit ja kirjailijat voivat lakata kiinnostamasta laajaa lukijakuntaa. Tahallinen unohtaminen taas on usein joko sensuurin tai kirjallisen kentän sisäisen kriittisen katseen aiheuttamaa.

Tampereen yliopiston kirjallisuudentutkijat Sari Kivistö, Katariina Kärkelä, Erika Pihl ja Isa Välimäki ovat osana Koneen Säätiön rahoittamaa hanketta ”Kirjallinen sukupuutto. Kadonneet kirjallisuuden lajit ja menneisyyden kuvittelu” saattaneet suomalaisten lukijoiden käsiin kaksi kiinnostavaa kirjallisen unohtumisen muotoihin paneutuvaa teosta. Näistä ensimmäinen on syksyllä 2025 ilmestynyt artikkelikokoelma Unohtuneet kirjoitukset. Katoaminen kirjallisuushistoriassa (tästedes UK), joka johdannon ja kahdentoista artikkelin avulla tarkastelee unohtumisen mekanismeja kirjallisessa historiassa. Yhtä lukuun ottamatta artikkelit lähestyvät aihetta tapaustutkimuksellisesti keskittymällä yksittäisten tekstien, tekstilajien tai kirjailijoiden unohtumisen syihin. Huomion kohteina kirjallisuuden lajeista ovat esimerkiksi tilannerunous (Eeva-Liisa Bastman), professoriromaani (H. K. Riikonen), cento-runous (Ville Vuolanto), keskiaikainen bestiaari (Nelli-Jasmin Järvelä) ja irlantilainen 700-luvulla kehittynyt meriseikkailukertomuslaji immram (Katariina Kärkelä). Unohtuneiden teosten kohtaloa puolestaan tarkastellaan Émilie du Châtelet’n mahdollisesti Voltairen kanssa kirjoittaman Vapaudesta-tutkielman (Jan Forsman ja Jani Hakkarainen), keskiajan Languedocissa luettujen uskonnollisten tekstien (Saku Pihko) ja Sibillan Ennustus -runokertomuksen (Päivi Mehtonen) kautta. Historian unohtamia kirjailijoita artikkelikokoelmassa edustavat Volmar Lindman (Erika Pihl) ja Johan Kraftman (Ella Viitaniemi). Kiinnostava poikkeus on Tiina Miettisen artikkeli, joka käsittelee useassa eri tekstilajissa seikkaillutta, todeksi aikoinaan luultua mutta todellisuudessa fiktiivistä Fale Buren hahmoa. Ainoastaan kokoelman ensimmäinen, Sari Kivistön artikkeli tarkastelee unohtumista laajemmin pyrkiessään katsomaan, omien sanojensa mukaan, ”suoraan tyhjyyteen” (UK 45): Kivistö tutkii 1900-luvun alkupuolen suomalaisissa sanomalehdissä käytettyjä unohtumisen metaforia.

Kivistön, Kärkelän, Pihlin ja Välimäen toinen kirja on heidän itse kirjoittamansa, keväällä 2026 ilmestynyt Kadonneet kirjallisuuden lajit. Nokturno, gaseeli ja muita unohdettuja aarteita (tästedes KKL). Teoksen kolmestakymmenestä luvusta kukin on omistettu tietylle tekstilajille, mutta näiden kautta teos suuntaa katseensa myös lajeja edustaviin teksteihin ja kirjailijoihin. Tarkasteltuja lajeja ovat muun muassa luomiskertomus, katasterismi, palinodia, paraklausithyron, hagiografia, chanson de toile, priaameli, murhaballadi ja nostos. Kuten jo tämän lyhyen listan useasta kreikan kielestä johdetusta sanasta voi päätellä, Kadonneet kirjallisuuden lajit on varsin antiikkipainotteinen, kun taas artikkelikokoelma Unohtuneet kirjoitukset nojaa enemmän keski- ja valistuksen aikaan.

Antiikkipainotteisuuden lisäksi KKL – kuten myös UK – on hyvin länsimaapainotteinen. Kivistö, Kärkelä, Pihl ja Välimäki toteavat tämän itsekin kertoessaan, että teoksessa käsitellyt lajit ovat valikoituneet mukaan tutkijoiden omien kiinnostuksen- ja tutkimuskohteiden mukaisesti, ja tämän takia ”antiikki, keskiaika ja läntinen kulttuuripiiri ovat voittopuolisesti edustettuina” (KKL, 13). En nosta tätä esiin minkäänlaisena kritiikkinä, sillä rajauksia täytyy aina tehdä, ja totta kai tutkijoiden omat tutkimusalueet vaikuttavat siihen, mitä teoksissa käsitellään. Mainitsen tämän muistuttaakseni lukijoita – sekä itseäni – siitä, että kiinnostavaa kirjallisuushistoriaa on muuallakin kuin länsimaissa. Sokeus esimerkiksi Kaakkois-Aasian, Lähi-idän ja Afrikan alueen kirjallista historiaa kohtaan on yleinen ammattitauti suomalaisten kirjallisuusalan toimijoiden keskuudessa. Tästä taudista kärsin itsekin, ja siksi toivon, että jonain päivänä saisimme lääkkeeksi KKL:n kaltaisen mutta muuhun kuin länsimaiseen kirjallisuuteen kohdistuvan teoksen.^[1] Toki on mainittava, ettei KKL:kään keskity pelkästään länsimaiseen kirjallisuuteen: mukana lajikirjossa ovat myös japanilainen zuihitsu ja arabian- ja persiankielisen runouden traditioista peräisin oleva gaseeli.

Unohtumisen mekanismit

Tekstien, tekstilajien ja kirjailijoiden unohtumisen lisäksi UK ja KKL tutkivat unohtumista itseään prosessina:

Miten, minne ja milloin käsittelyn kohteena olevat tekstit tai kirjailijat ovat unohtuneet? Miten ne on löydetty uudelleen ja miksi? Millaisia unohtumisen muotoja tai aukkoja esimerkkitapauksien ympärille kietoutuu? Mitä historiallista tietoa tekstien mukana on kadonnut? Miten kuivuneiden lähteiden tarinaa kerrotaan? (UK, 31.)

Kivistö, Kärkelä, Pihl ja Välimäki erottavat toisistaan unohtumisen ja katoamisen. Katoaminen on materiaalista ja tapahtuu ”hävinneelle oliolle itselleen, kun vaikkapa antiikin papyrusten lehdet vuosisatojen kuluessa maatuvat kosteudessa kuin ruumis” (UK, 10). Unohtuminen taas tarvitsee ”tiedostavan subjektin, kollektiivisen kulttuurisen muistin tai yksittäisen lukijan, ja aukon tämän muistissa” (UK, 10). Tämän jaon kautta tarkasteltuna UK ja KKL tutkivat enemmän unohtumista kuin katoamista, ja unohtumista nimenomaan kollektiivisen kulttuurisen muistin aukkoina.^[2]

Kollektiivisen muistin hapertumiseen liittyy tekstien lisäksi lukutapojen unohtuminen. Se, että historiallisia tekstejä on säilynyt meidän päiviimme asti, ei paljoa lämmitä, jos olemme unohtaneet miten lukea niitä. Tämä huoli lukutapojen unohtumisesta toistuu sekä UK:ssa että KKL:ssa, ja se on asia, jota Kivistö, Kärkelä, Pihl ja Välimäki ovat selvästi pohtineet. He korostavat, että vanhojen tekstien ja vanhan kirjallisuuden tutkimus on tärkeää paitsi itseisarvoisesti myös ”jotta kulttuurista menneisyyttä voisi syvällisemmin ymmärtää ja jotta sitä koskevia käsityksiä voisi haastaa” (KKL, 14). Samaten he korostavat, miten omaa aikaamme edeltäneiden tekstien ”ymmärtäminen ja niistä nauttiminen on sidoksissa kulttuuriseen kompetenssiin, jonka murentuessa ajan myötä tekstit väistämättä altistuvat unohdukselle suuren yleisön keskuudessa” (UK, 255).

Ajallisen etäisyyden vuoksi tutkijankin on pysyttävä nöyränä vanhoja tekstejä lähestyessään.

Ajallisen etäisyyden vuoksi tutkijankin on pysyttävä nöyränä vanhoja tekstejä lähestyessään. Yhdestä tekstistä voidaan ammattilaistenkin keskuudessa esittää keskenään hyvin ristiriitaisia tulkintoja. Kuten Kivistö toteaa kirjoittaessaan nokturno-tekstilajista, jonka juuret ovat paikannettavissa antiikinaikaisiin öisiin juhlamenoihin: ”Juhlia kuvatessaan tutkijan on oltava varovainen ja viljeltävä tiheään sellaisia sanoja kuin ’ehkä’, ’mahdollisesti’ tai vahvimmillaankin vain ’todennäköisesti’, sillä mielikuvitus täydentää herkästi tietojen aitoa aukkoisuutta” (KKL, 41).

Ajallinen etäisyys ja sen tuottaman tiedonpuutteen myöntäminen ei tarkoita, että vanhat tekstit ja niiden merkitykset olisivat tavoittamattomissa, vaan ainoastaan, että niitä tulee lähestyä huolella ja niiden alkuperäiseen kontekstiin perehtyen. Tämä ei kuitenkaan ole sirpaloituneessa nykymaailmassa aina helppoa, sillä vanhat tekstit voivat ilmetä alkuperäisestä muodostaan hyvinkin poikkeavilla tavoilla. Isa Välimäki kirjoittaa, miten esimerkiksi Rumin gaseeli-runoista poimitaan irrallisia säkeitä inspiroiviin Instagram-julkaisuihin, jotka voivat tavoittaa satoja tuhansia ihmisiä. Näistä ihmisistä vain harva ymmärtää säkeiden alkuperäisen kontekstin ja merkityksen osana gaseelia. Välimäki pitää tätä esimerkkinä siitä, miten ”nykylukijoiden kyvykkyys tunnistaa runouden lajien piirteitä uhkaa haurastua” (KKL, 239).

Ikään kuin käänteisen ajatuksen esittää Erika Pihl kirjoittaessaan keskiaikaisista härskin humoristisista fabliau-teksteistä. Fabliaut ovat törkeydellään loukanneet monien kirjallisuudentutkijoiden ja -harrastajien kirjallista makua, ja ne on siksi painettu historian hämärään. Pihl kuitenkin kirjoittaa, että vaikka nykyihmistä ei tarvitse enää suojella fabliaulta, fabliauta on syytä suojella nykyihmiseltä (KKL, 267). Hän mainitsee tilanteet, joissa esimerkiksi Agatha Christien kirjojen ja Ian Flemingin James Bond -romaanien loukkaavina pidettyjä osioita on muotoiltu uudelleen nykylukijan sensibiliteetille sopivammiksi. Jos fabliau yhtäkkiä muuttuisi suosituksi tekstilajiksi ja sen vanhoista edustajista otettaisiin uusia painoksia, voi olla, että niitä vaadittaisiin sensuroitavaksi samasta syytä ja samalla tapaa kuin Christien ja Flemingin teoksia. Tällöin fabliau kuitenkin lakkaisi olemasta fabliau, se murenisi ja sen ”tilalle ilmestyisi 2020-luvun ihmisen omakuva” (KKL, 268). Sen sijaan, että nuo tekstit kertoisivat meille jotain – tässä tapauksessa säädyttömästä – historiastamme, niistä tulisikin vain yksi nykyajan peili lisää. Kuten Pihl kauniisti kirjoittaa: ”Tuolloin ei enää kukaan voisi nähdä, miten valo siivilöityy fabliaussa” (KKL, 268).

Ajatus siitä, että unohdus suojelee unohdettuja ja että muistaminen voi korruptoida, toistuu molemmissa kirjoissa. Nelli-Jasmin Järvelä, kirjoittaessaan keskiajan bestiaareista, mainitsee myös niiden uusiokäytön modernin fantasiakirjallisuuden kontekstissa. Bestiaari-termin ja siitä inspiroituneiden ideoiden käyttö modernissa fantasiakirjallisuudessa lisää lajin tunnettuutta, mutta vain nimellisesti (UK, 341). Keskiaikainen tekstilaji ja sen ominaispiirteet korvautuvat herkästi modernin fantasiakirjallisuuden versioilla niistä. Fantasiakirjallisuus voi tehdä keskiaikaisesta kirjallisuuden lajista helpommin lähestyttävän – mutta sillä hinnalla, että laji, jota lähestytään, ei olekaan enää keskiaikainen, vaan nykypäivän variaatio siitä.

Toisaalta on myös tekstilajeja, jotka ovat säilyneet varsin muuttumattomana kollektiivisessa muistissamme, vaikka eivät enää olekaan – ainakaan kovin aktiivinen – osa modernia kirjallista elonkehäämme. Tällaisia ovat esimerkiksi epiikka ja luomiskertomukset. Iliaan ja Odysseian kaltaiset klassikot löytävät jatkuvasti uusia lukijoita ja niistä ilmestyy tasaiseen tahtiin uusia käännöksiä ja painoksia. Uusia eepoksia ei kuitenkaan juuri kirjoiteta – vaikka poikkeuksia toki on, kuten Linnea Axelssonin Ædnan – Maa meissä (2018, suom. 2022). Samaten Katariina Kärkelä kirjoittaa luomiskertomuksista ja kysyy, voiko luomiskertomusta todella kutsua kuolleeksi lajiksi, sillä ”olemassa olevia luomiskertomuksia vaalitaan jossakin määrin yhä, mutta uusia kosmogonisia myyttejä tuskin enää syntyy” (KKL, 20). 

Muistamisen poliittisuus

Lukeminen on aina myös sidoksissa yhteiskuntaan, kuten Saku Pihko muistuttaa kirjoittaessaan keskiajan Languedocissa luetuista uskonnollisista teksteistä:

Lukeminen on harvoin neutraalia toimintaa, koska lukijalla on vapaus tulkita lukemaansa omasta näkökulmastaan […]. Useissa historiallisissa konteksteissa esimerkiksi poliittista tai uskonnollista hegemoniaansa vaalineet tahot ovat pyrkineet rajoittamaan kirjojen levikkiä ja lukemista, kontrolloimaan lukijoiden tulkintoja ja sensuroimaan vääränlaisina pitämiään tekstejä. (UK, 258.)

Tästä syystä myös muistaminen ja unohtaminen ovat poliittisia tekoja. Halusimme tai emme, menneisyydellä on valtava voima ja vaikutus nykypäivään. Eikä pelkästään ajassa tapahtuvien kausaalisten ketjujen kautta, joilla menneisyys tuottaa tulevaisuutta, vaan myös retrospektiivisesti menneisyyden tulkitsemisen kautta. Kivistö, Kärkelä, Pihl ja Välimäki kirjoittavat UK:n johdannossa siitä, miten arkistot, jotka suurelta osin muodostavat kollektiivisen kulttuurisen muistimme, eivät suinkaan ole neutraaleja toimijoita. Onkin aina syytä muistaa kysyä: ”Kuka arkistoja kokoaa? Mitä jätetään pois? Mistä menneisyys koostuu? Kuka hallitsee muistojamme, ja kenellä on valta muuttaa niitä? Miten poliittiset, kulttuuriset, taloudelliset tai uskonnolliset kontekstit määrittävät sitä, mitä tekstejä luetaan?” (UK, 19.) Maailman valuessa vuosi vuodelta kohti autoritaarisempia hallintomuotoja on tärkeää olla tietoinen siitä, mitä meidän halutaan muistavan ja mitä unohtavan. Hyvä muistisääntö, ajasta ja paikasta riippumatta, on suunnata katse juuri siihen, minkä valtaapitävät toivovat unohtuvan.

Muistaminen ja unohtaminen ovat poliittisia tekoja.

Unohtuneet kirjoitukset ja Kadonneet kirjallisuuden lajit ovat molemmat kiinnostavia ja onnistuneita kirjallisuushistoriallisia teoksia, jotka eivät tyydy vain kuriositeettikabinettimaisesti esittelemään nykyajasta kadonneita kirjallisia muotoja vaan tarkentavat katseensa myös laajemmin kirjallisen unohtumisen syihin, seurauksiin ja yhteiskunnallisiin konteksteihin. Samalla ne tulevat tarjonneeksi painavan puheenvuoron vanhojen tekstien lukemisen, tutkimisen ja uudelleenlukemisen puolesta. Modernissa digitaalisessa maailmassa on teoriassa helppo säilöä niin monta tekstiä kuin vain tahdomme, mutta tekstien säilyminen ei tarkoita lukutaidon säilymistä. Tekstejä on säilöttävä, kyllä, mutta myös lukemisen taitoa on kultivoitava. Vanhojen, vieraina aikoina syntyneiden tekstien lukemisen taito perustuu yleiseen lukutaitoon sekä kiinnostukseen tekstejä, kirjallisuutta ja historiaa kohtaan. Mitä enemmän yleinen lukutaito rappeutuu, sitä enemmän väistämättä unohdamme. Emmekä pelkästään unohda, vaan ylipäätään kadotamme kykymme muistaa mitään itseämme vanhempaa. Ja kun kadotamme kykymme muistaa, muuttuu menneisyys herkästi vallanjanoisten mielipuolten leikkikentäksi, josta voi taikoa esiin jos jonkinlaista myyttistä perustetta lähes mille hyvänsä.

Lukeminen on muistamista, muistaminen oman aikamme puolustamista.

____________ 

1 Afrikan osalta tätä puutetta osittain paikkaa Maapallo puun latvassa. Afrikkalaisia kirjoituksia (toim. ja suom. Katriina Ranne, Gaudeamus 2024).

2 Kadonneita tekstejä löytyy kaikilta ajoilta. Olen itse, tuloksetta, yrittänyt etsiä Yrjö Jylhän suomentamia, mutta julkaisematta jääneitä säkeistöjä Lordi Byronin Don Juan -runoelmasta. Jylhän suomentamia Don Juan -säkeistöjä ilmestyi neljä kappaletta Englantilaisen kirjallisuuden kultaisessa kirjassa (1933) ja neljäkymmentäyksi kappaletta Valvoja-Aika-lehden numerossa 10/1934. Lisäksi Parnasson numerossa 4/1957 ilmestyi vielä kymmenen säkeistöä, ja näiden ohessa maininta, jonka mukaan Jylhä suomensi kaikkiaan 162 säkeistöä ennen kuin lopetti käännöstyön, koska kiinnostunutta kustantajaa ei löytynyt. Jylhän Don Juan -säkeistöistä siis 55 on julkaistu, mutta 107 ei ole koskaan nähnyt päivänvaloa. Olen etsinyt näitä SKS:n Yrjö Jylhä -arkistosta ja Kansallisarkistosta sekä ollut yhteydessä Parnassoon, jossa säkeistöjä viimeisimpänä julkaistiin, mutta tuloksetta. Voi olla, että nämä 107 säkeistöä ovat lopullisesti kadonneet. Jos, rakas lukija, satut tietämään, mistä nämä säkeistöt voisi löytää, olisin ikuisesti kiitollinen tästä tiedosta.