Ei kenenkään lapset

Ei kenenkään lapset on nigerialais-amerikkalaisen Uzodinma Iwealan esikoisromaani. Alun perin teos oli Iwealan Harvardin yliopiston kirjallisuuden opintojen loppututkielma. Ilmestyttyään vuonna 2005 teos saavutti mainetta ja kunniaa, enkä sitä ihmettele.

Alati lisääntyvä kiinnostus Afrikkaa, sen ongelmia ja resursseja kohtaan on varmaan yksi syy. Toinen on se, että Iweala on afrikkalainen, vaikka onkin kasvanut Yhdysvalloissa: sisäinen näkemys aiheeseenkin on toisenlainen kuin ainoastaan länsimaisessa kulttuurissa eläneellä kirjailijalla. Lisäksi Iweala on nuori; hän oli 23-vuotias, kun romaani julkaistiin. Kolmanneksi: Iweala on taitava kirjoittaja.

Ei kenenkään lapset -teoksen pohjatyöt on tehty perusteellisesti. Rakenne on vaikuttava sekoitus impressionismia ja realismia. Teoksen kieli on teoksen ääni: pelokas, älykäs ja ennen kaikkea hämmentynyt. Päähenkilön elämä on pelkkää kidutusta ja traumaa, jota lohkovat lämpimän unenomaiset muistot elämästä ennen sotaa. Teemat, väkivalta, sota ja pahuus, käsitellään pienen poikasotilaan, Agun, näkökulmasta jossakin nimeltä mainitsemattomassa Länsi-Afrikan maassa.

Vapaaehtoiset lapsisotilaat

Sadattuhannet agut taistelevat tälläkin hetkellä ympäri maailmaa. Australialainen kansainväliseen lakiin erikoistunut professori ja Haagin kansainvälisen oikeuden vieraileva jäsen Steven Freeland kirjoitti jokin aika sitten Courier-Mail -sanomalehdessä, että tällä hetkellä etulinjassa taistelevia lapsisotilaita on maailmassa 300 000, ja heidän lisäkseen puoli miljoonaa lasta toimii hallituksien, puolisotilaallisten ja sissijärjestöjen seksiorjina, kantajina, kokkeina, vakoojina ja maamiinojen maahan kätkijöinä.

Lapsia on helppo rekrytoida. He ovat usein nälkäisiä, kodittomia, sairaita, pelokkaita ja perheensä hukanneita. Freeland kirjoittaa, että lapsen oikeuksien sopimus on asettanut 18 vuoden minimi-iän pakolliselle rekrytoinnille mutta että lasten vapaaehtoista tarjoutumista sotapalvelukseen ei ole kansainvälisessä laissa kielletty.

Näin Iwealan romaanin Komandantti rekrytoi Agun johtamaansa sissijärjestöön: ”Komandantti imee huulta ja koskettaa minun kasvoja kevyesti ja kevyesti. Hän ottaa minua kädestä ja vetää minut jaloille. Tahdotko olla sotilas, hän kysyy lempeällä äänellä. Tiedätkö mitä se tarkoittaa? […] Jos pysyt minun kanssa, minä pidän sinusta huolta ja me taistellaan sitä vihollista vastaan joka vei sinun isän […] Minä katson ja näen hänen hymyn ja tunnen käden kasvoilla […] Minä näen kaikki sotilaat joilla on ase ja veitsi ja sitten minä ajattelen minun isää joka tanssi ihan noin vain niitten luotien takia. Mitä minun pitäisi tehdä? Minä sitten liityn. Ihan noin vain. Minä olen sotilas.”

Agun koulutus tappajaksi on perusteellinen ja tehokas. Kaikki psykologiset, fyysiset ja sosiaaliset keinot ovat sallittuja, ja niitä myös käytetään. Agun tarinassa lapsisotilastilastot ja -tutkimukset tulevat kirjaimellisesti vereksi ja lihaksi. Agun päivät ovat alistumista, janoa ja nälkää ja rutiineista poikkeamiset huumehoureissa tehtyjä tappoja, kidutuksia ja silpomisia.

Kieli luo persoonallisuuden

Ei kenenkään lapset on alunperin kirjoitettu ”niin kuin nigerialaiset puhuvat”, kuten Iwealan äiti, entinen Nigerian talousministeri Ngozi Okonjo-Iweala mainitsee erässä haastattelussa. Iweala itse on maininnut useissa haastatteluissa syvän kiinnostuksensa puhekielen käyttöön kaunokirjallisuudessa. Puhe on ”kuin laulua”.

Luin englanninkielisiä otteita romaanista. Teksti todellakin soljuu eteenpäin. Agun ääni kuuluu alkuperäisversiossa, kun taas suomenkielinen versio tuntui hieman keinotekoiselta. Tämä ei ole kääntäjä Tero Valkosen vika, vaan uskon, että kyse on kulttuurisesta erosta. Suomen kielessä ei ole afrikkalaista poljentoa. Suomalaisten puhetapojen rytmit ovat aivan erilaisia kuin afrikkalaiset, ja niinpä esimerkiksi jonkin suomalaisen murteen valitseminen ”afrikan puhekieleksi” olisikin ollut huono valinta.

Käytetty kieli on aina osaltaan luomassa lukijalle tapahtumien maisemaa kertomuksen edetessä, Ei kenenkään lapsissa tämä on erityisen selvää. On hieman harmillista, kun käännös vie voimaa tarinasta, joka suurelta osin lepää juuri kielen varassa. Vaikka fiktiosta on kysymys, englanninkielisessä alkuperäisversiossa Agu on, minulle lukijana, uskottavammin olemassa kuin suomennetussa versiossa.

Asemehun maku ja veitsen ääni

Ei kenenkään lapset on kronologinen tapahtumien ketju ajasta, jonka Agu viettää sissijoukkiossa. Kronologisuutta leikkaavat valoisat muistot, jotka luovat kontrastia muutoin pimeälle kertomukselle. Iwealan teos on realistinen kuvaus lapsisotilaan elämästä. Päähenkilö on koko ajan nälän, janon, väsymyksen ja traumojen heikentämä, kun hän kuvailee tilanteita. Kuvailu on usein aistihavaintoihin perustuvaa ja impressionistista. Agu kuvailee ”asemehua”, jota juodaan ennen kylään hyökkäystä:

” […] Kaikki haluaa aina asemehua kun se on huumetta ja tekee elämästä helppoa ja helppoa. Asemehu tekee vahvemman ja rohkeamman. Se tekee pään kipeäksi ja se maistuu kuin luoti ja sokeriruoko. Minä en tykkää siitä miten sen väri on kuin öljyä ja mustaa maalia tai kuraojan vettä mutta minä änkeän mukaan että voin panna sitä suuhun. Se maistuu kuin nuolisi kiveä ja maistuu kuin söisi lyijykynää mutta se maistuu myös kuin nuolisi karkkia.”

Asemehun juomisen jälkeen seuraa ”taistelu”: ” […] me vedetään tyttöä, vedetään niin että jalka rusahtaa mutta hän ei päästä irti. Hän huutaa ja minä näen että hänen hengitys tulee ulos suusta, tulee ja tulee ulos. Sitten Strika nostaa veitsen korkealle […] Tytöllä ei ole enempää kättä. Hän ei kilju tai huuda tai päästä yhtään ääntä. Häellä ei vain ole enempää kättä. Komandantti sanoo että hän on vihollinen, hän varastaa meidän ruoan ja tappaa minun perheen kun hän on vihollinen. Minä hyppään hänen rinnan päällä TUMPS TUMPS […] Sinä et ole minun äiti, minä sanon tytön äidille ja sitten minä nostan minun veitsen korkealle minun pään yli. Minä tykkään veitsen äänestä kun se hakkaa TUNKS, TUNKS hänen päätä […] Minä hakkaan ja hakkaan ja hakkaan ja sitten minä katson ylös ja on pimeää. Taas yö.”

Viestittäjä, joka opiskelee parantajaksi

Uzodinma Iweala on nyt aloittanut lääkärinopinnot. Hänen aikeenaan on yhdistää toisten auttaminen ja kirjoittaminen. Jonain päivänä hän aikoo mennä Afrikkaan töihin. Toinen kirjakin on tekeillä. Se kertoo aidsista.

Iwealalle on kirjailijana tilaus. Hän on sisäistänyt kahdenlaiset maailmankuvat: köyhän sotien rikkoman yhteiskunnan ja rikkaan länsimaisen elintavan. Tämä ymmärrys ja fiktiivisen tarinankertojan kyky tekevät hänestä oivallisen viestittäjän. Afrikka tulee iholle, vaikkei lukija olisi siellä koskaan käynytkään.