Kaikilla kielillä sydämen laulu on sama

Marilainen kansallisrunoilija – määritelmä ei ole liioittelua – kirjoittaa:

On kirjoitettava kaikesta niin hyvin,
että sana lävistäisi sydämet,
Niin ammennat vettä avoimesta lähteestä
ja juot kylliksesi.

Tämä sopii runoilija, kääntäjä Valentin Kolumbin (1935-1974) ohjelmajulistukseksi. Marilaisen kulttuurin ja kansan olemassaolon puolesta taistellut runoilija oli sekä vakava eetikko että herkkä luonnon tarkkailija. Kolumbin runojen eetos ja paatos kumpuavat syvältä; paljon kärsineen heimokansan elämänkatsomuksesta, luontosuhteesta ja uskonnosta. On suorastaan ihme, että näihin päiviin noin 700 000 marinmaalaista – Mari El – Itä-Marista Niitty-Mariin ja Vuori-Mariin – on pystynyt säilyttämään identiteettinsä ja kielensä jopa luontouskontoa myöten. Leena Laulajaisen monien matkojen tulos, Marilaiset, laulun ja uhritulen kansa (Otava 1995) on korvaamattoman arvokas lähde tutustuttaessa marilaisten historiaan, kulttuuriin ja nykypäivään. Kirjasta olisi syytä ottaa pikaisesti uusintapainos.

Kaikilla kielillä sydämen laulu on sama jakaantuu viiteen osastoon: ”Jos minulla olisi kymmenen elämää…”, ”Viimeinen lehti”, ”Kanteleensoittaja” ja ”Kaikilla kielillä sydämen laulu on sama”. Lisäksi kirjan alussa on Leena Laulajaisen essee Valentin Kolumbista sekä lopussa kaksi marilaisen nykyrunoilijan Svetlana Esaulovan Kolumbille ja marilaisille marttyyrirunoilijoille omistamaa muistorunoa. Esaulova rakentaa nöyrästi sillan esikuvan ja nuorten runoilijoiden välille: ’Kolumb on kerran vaeltanut / läpi kaupungin. / Valoisa lumi – hänen ajatuksensa – kirkasti mielemme. / Minäkin lumouduin. / Niin suuren runoilijan ansiosta / olemme rikkaita!’ Melkoista helskyttelyä, kuitenkin vilpittömin sydämin lausuttua.

Marilaiset ovat sekä luonnonuskontoisia että ortodokseja. Niin uskomattomalta kuin tämä tuntuu melko vanhauskoisessa Venäjän ortodoksisessa kirkossa, käytäntö toimii. Selitykseksi riittää, että on vain yksi jumala. Suhde luontoon on eheä, ihminen elää luonnossa ja luonnosta, metsän puut ovat pyhiä, hyvät ja pahat henget käyvät dialogia. Suomalaisista runoilijoista ehkä Risto Rasan tai Einari Vuorelan runoissa saattaa olla samankaltaista intuitiivista havainnoivaa ja pelkistettyä rakkautta luontoon kuin Kolumbin runoissa.

Kaiken muun unohtaneina
ne seisovat sylikkäin,
kunnes jokin rasahtaa.
Silloin ne pelästyvät
kuin yllätetty salapari.

(Kurjen häät)

Luontoaiheiset metaforat johdattelevat synteesiin – ihminen on vain sirunen, häivähdys kalpeaa lointa ’marilaisessa kirjonnassa’: ’ Varoen / hellästi kuin arkeologi / aurinko / lakaisee säteillään / vuosisatojen tomun / kuin aamusumun.’ Tuosta sumusta astuu metsän henki pelastamaan tuhoutumaan tuomitun kansan: ’Niin tuli / maailmaan / marilainen kirjonta, / Se syntyi köyhyydestä, / kun elämänlankamme oli loppumaisillaan. / Sanotaan että köyhästä / tulee luova / ja taitava. / Runoilijat! / Kunnioittakaa / marilaisten menneisyyttä. Onarin, satuja kertovan tarusankarin myyttinen muisto velvoittaa: ’ Taiteilija tutkii menneisyyttä: ”/ herättää henkiin Onarin, / kertoo satuja – / meidän on maksettava / velkamme esi-isillemme / maalauksina, / kirjoina, / lauluina.’

Jos sijoitamme Kolumbin ’ohjelmajulistuksen’ suomalaiseen nykytodellisuuteen, kirjallisuutemme postmodernismin jälkeiseen karttaan, tuskin kaikupohjaa laajemmalti on – kalevalamitan uusharrastusta lukuun ottamatta. Olemme unohtaneet kramsumme, viitamme. Tuohivirsukulttuuri oli taannoin lähes kirosanaan veroinen halveksunnan osoitus vanhalle perimällemme. Kuitenkin laulujen kieli on sama, sydämen laulu. Jos runoilija suhtautuu kielen perimään vähätellen, hän ei ymmärrä, että kaikki kirjoittaminen on perimmältään päällekirjoitusta. Tapa nähdä, tapa luoda, on uutta.

Kolumbin runouden perusta on nöyryys. Hänellä on kyky nähdä kansansa todellisuus, hänellä on tieto sijoittaa se oikeaan viitekehykseen. Kolumb ei runoile yksinäisessä erakkomajassa, hän tulee kertomaan tarinan kansalleen. Tässä meilläkin on oppimista.

Kolumb kehitti dolnikin, vapaan riimillisen runomitan. Kaikilla kielillä sydämen laulu on sama on huolellista käännöstyötä, mutta käännös on aina käännös. Kirjasta jäi kaipaamaan näytettä alkuperäisestä tekstistä. Jo pelkällä runon rytmin kuuntelemisella voi suorittaa vertailua. Kirja ansaitsee kiitoksen huolellisesta toimittamisesta. Pieni kustantamo, Kirja-Aurora, on ollut mukana rakentamassa kulttuurisiltaa heimokansojen välille.