Kiviaholinna – Suomalainen romaani

Suomalaisen romaanin historia on niin lyhyt ja kapea, että kolme klassikkoa heittää varjonsa sen ylitse nykypäivään saakka: Aleksis Kivi, Juhani Aho ja Väinö Linna. Kirjallisen modernismin kamppailu näiden klassikoiden esikuvallisuutta vastaan käy ymmärrettäväksi vasta kun esille tuodaan, miten sisäisesti ristiriitaisia myös Kiven, Ahon ja Linnan teokset ovat.

Vesa Haapalan ja Juhani Sipilän toimittama artikkelikokoelma Kiviaholinna valottaa suomalaisen romaanin historiaa vuoropuheluna klassikoiden kanssa. Mitä lähemmäksi artikkeleissa tullaan nykypäivää, sitä kauemmaksi jää nimikkokirjailijoiden perintö ja kokoelman tematiikka, mutta lukija voi sentään hahmottaa etäisiä yhteyksiä huumorin, realismin ja kansankuvauksen perinteeseen.

Koska kyseessä on laatuaan ensimmäinen teos, jossa kootaan palasista kokonaiskuvaa suomalaisen romaanin historiasta, kirjan sisäiselle epäyhtenäisyydelle antaa paljon anteeksi. Kokoelman hajanaisuus ja temaattinen sisäänlämpiävyys – nuorison sanoin tutkijat ”rippaavat” vanhojen tutkimustensa materiaalista – selittynee sen syntyprosessilla.

Artikkelien varsinainen yhteinen nimittäjä on Helsingin yliopiston kirjallisuuden professori Jyrki Nummi, jolle teos on omisteettu juhlakirjaksi. Niin huono maine näillä akateemisilla juhlakirjoilla kuitenkin on, ettei asiaa mainita takakannessa tai kustantajan mainoksissa vaan ainoastaan johdannon loppusanoissa.

Kolme viisasta loi suomalaisen proosan?

Kokoelman johdannossa Haapala ja Sipilä esittävät elämää suuremman hypoteesin: suomalaisen proosan keskeiset aiheet ja tyylikeinot ”luonnosteltiin” Kiven, Ahon ja Linnan tuotannossa. Samalla annettiin arvopohja sille, mitä on elää ”juuri tässä pohjoisessa ulottuvuudessa”.

Tarvittiin siis kolme viisasta miestä luomaan perusta suomalaiselle proosalle. Kenellä lienee sitten se tyhmän neitsyen rooli? Novellillako?

Haapalan ja Sipilän mukaan suomalaisen proosan keskeiset aiheet luonnosteltiin Kiven, Ahon ja Linnan tuotannossa.

Hypoteesin kolmen kirjailijan valamasta perustasta allekirjoittaisivat mielellään tietyt poliittiset tahot, mutta samalla moinen alkunäky rajaa pois kaiken ulkomaisen kirjallisuuden vaikutuksen samoin kuin kirjallisuuden dialogin muiden taiteiden kanssa, puhumattakaan nyt aiheista ja tyylikeinoista, joilla modernistit mursivat realismin miehisen linnakkeen. Toimittajien ylistämä ”pohjoinen ulottuvuus” on sekin ahdas oletus kotimaisen kirjallisuuden syrjäkuntaisuudesta, eikä se onneksi toistu varsinaisissa artikkeleissa.

Kokoelma on jaettu kolmeen osastoon samaan tapaan kuin kirjallisuushistorian oppisisällöt. Ensin on esillä romaaneja realismin ja naturalismin edustajilta, sitten hypätään sota-aika ylitse ja kerätään joukko 1950–60-lukujen modernisteja, ja lopuksi poimitaan mediasta tuttuja naamoja nykykirjailijoista: Hyry, Tuuri, Westö, Tamminen, Oksanen.

Kokenut lukija aloittaa tällaisen kokoelman lukemisen tietysti häntäpäästä, koska temaattinen ja historiallinen koherenssi on kuitenkin kadotettu jo monta kertaa matkan varrella, kun mukana on peräti 21 kirjoittajaa. Heistä 17 on helsinkiläisiä, Nummen työtovereita ja oppilaita, mutta historian kokonaiskuva tuskin olisi vähemmän rakeinen pienemmällä tai laajemmalla kokoonpanolla.

Kirjallisuushistorian katkelmallisuus johtuu pikemminkin siitä, että akateemista tutkimusta nykykirjallisuudesta on tehty ällistyttävän vähäinen. Epäsuhtaa, esimerkiksi modernisteihin verrattuna, ei tule kuitenkaan tajunneeksi muutoin kuin tällaisen kokoelman yhteydessä.

Aiemman tutkimuksen vähäisyys näkyy siinä, että lähemmäksi nykypäivää tullessa kirjoittajat joutuvat turvautumaan enemmän omaan analyysiin ja esseemäiseen tyylittelyyn. Tämä on tietysti erinomainen asia lukijan kannalta, tuloksenahan on taitavien kirjoittajien omintakeisia avauksia, mutta edellyttäisi vähintäänkin kirjan toimittajilta jonkinlaista kommentointia erilaatuisten artikkeleiden merkityksestä. Akateemisena artikkelikokoelmanahan tätä kirjaa kuitenkin tarjotaan, vaikka se tulee pokkarimuodossa tietokirjoihin erikoistuneelta kustantajalta (BTJ:n imprint Avain).

Vanhaa mutta silti modernia

Kirjallisuushistorialla on ollut eräänlaisena pelastustehtävänä todistaa, miten oman aikansa asenneproosana tai tyylinäytteenä pidetyt teokset osoittautuvatkin lähemmässä tarkastelussa ”yllättävän moderneiksi”. Samaa pelastustyötä tehdään toki muissakin taiteissa ja muillakin historiatutkimuksen aloilla, eikä kyse ole muusta kuin oppialan itsekorjaavasta prosessista, akateemisen tutkimuksen etiikasta.

Monesti tämän ”yllättävän moderniuden” paljastaminen jää kuitenkin ainoaksi uudeksi tiedoksi, mitä tutkija saa irti klassikkotekstistä. Edes klassikkoarvoa sinänsä ei moinen uutinen huojuta, vaan pikemminkin vahvistaa: Ahon historialliset romaanit, Maiju Lassilan Kuolleista herännyt ja Joel Lehtosen Putkinotko valtaavat tilaa myös myöhempien periodien arvokirjallisuudelta.

Parhaimmillaan klassikkojen uudelleenarvioinnissa näkyy sentään uudenlaisen analyysin (kuten jälkiklassisen narratologian) tuottama uudenlainen tapa kuvailla moderniutta tai uusien historiakontekstien (kuten taloushistorian) tuottama uusi kehys moderniuden arvioimiseen. Ainakin itselleni oli merkitsevää se, miten Kuolleista heränneen tarinaa kuvaillaan vastakertomukseksi vuosisadan alun poliittiselle ”porvarismille” ja viitataan samassa yhteydessä Algot Untolan ambivalenttiin suhteeseen niin politiikkaan kuin uskontoonkin.

Samoin suhteellisuudentajuisesti tarkentavana voi pitää huomiota siitä, että Lehtosen pastoraali Putkinotkossa olikin karheaa eurooppalaista naturalismia, sillä suuressa osassa Eurooppaa elettiin vielä 1900-luvun alulla alkeellisessa agraaritaloudessa. Se, mitä ymmärretään ”historialliseksi”, on itsessään kokenut radikaaleja muutoksia modernina aikana. Tämä tulee esille Mari Hatavaran artikkelissa, jossa pohditaan miten Ahon teokset voivat näyttäytyä nykypäivän lukijoille historiallisina: ei niinkään perinteisen historiallisen romaanin edustajina vaan ”oman kirjoittamisaikansa kuvastajina”.

Vastaava historiankuvaa muuttava rajatapaus on Lauri Viidan Moreeni, jota on sanottu anakronistikseksi jo sen vuoksi, että kyseessä on kaupunkiin sijoittuva raivaajaeepos. Kokoelman artikkelissa Kukku Melkas lukee Moreenia kuitenkin ensisijaisesti sisällissodan kuvauksena. Sota tuntuukin olevan se aihe, jonka yhteydessä kirjoittajien käsitykset suomalaista proosaa hallitsevasta ”sovituksen” tematiikasta ja historiallisuudesta eniten vaihtelevat, jos kohta aihekin on laveassa käytössä ja sotiakin riittää moneen lähtöön.

Traumakirjallisuus näyttää herättävän nuoren polven tutkijoissa samaa uskonnollista varmuutta kaunokirjallisuuden messiaanisuudesta kuin aiemmin sotaproosa

Sotakuvauksien irrottaminen poliittisista kehyksistä on käynyt kivuttomasti etsimällä teoksista niin sanotun traumakirjallisuuden tunnusmerkkejä. Tämän Melkas kiteyttää Viidan kerrontatekniikkaan: ”Silloin kun tapahtumat käyvät liian kauheiksi tai ahdistaviksi, kertoja suuntaa lukijan katseen johonkin arkiseen tai ironisesti sävytettyyn yksityiskohtaan.”

Kansalaissodan kuvauksena Veijo Meren Vuoden 1918 tapahtumat on moderni vallan toisella tapaa. Meri ei vie katsetta kauemmaksi ahdistavista tilanteista vaan työntää ne katsojan naamalle kerta toisensa jälkeen. Romaanin rakennetta käsittelevässä artikkelissaan Hannamari Helander toisaalta osoittaa, että Merellä päähenkilön etualaisuus tekee kuvauksistakin kerrontaa. Niinpä romaanin aloitus perinteiseltä vaikuttavalla ratkaisulla, lavealla kuvauksella, osoittautuu Meren kohdalla samanlaiseksi modernistien ratkaisuksi kuin vastaavat rakenteet, joissa kerronnalla hypätään tapahtumien keskipisteeseen.

Modernia muttei sentään postmodernia

Sen jälkeen kun lukijakunta on kadottanut kosketuksen korpikansan arkeen, on sodankuvauksen todenmukaisuus ollut ainoa elämää suurempi kriteeri romaanien realismille ja kanonisoitavuudelle kansalliskirjallisuudeksi.

Traumakirjallisuus tosin näyttää ottavan vähitellen sotakuvausten paikan ja herättävän nuoren polven tutkijoissa samaa uskonnollista varmuutta kaunokirjallisuuden messiaanisuudesta kuin mitä aiemmin sotaproosa. ”[T]aide usein ennakoi tieteellistä psykologiaa”, väittää Sari Salin ja perustelee tätä muun muassa sillä, että ”[f]aktat eivät voi ulottua niin syvälle todellisuuteen kuin kaunokirjallisuus voi.” Ehkä moinen varmuus ja lähderiippumattomuus tulee siitä, että ”todellisuuden” läpäisevänä kohdeteoksena on nykypolven nopeasti kanonisoima kansalliskirjailija, Sofi Oksanen?

Aiheiden hiearkisointi nuoren kansakunnan traumapitoisella historialla on vaikuttanut suoraan ainakin siihen, millaisella genrekirjallisuudella voidaan kiilata kaanonin laitaan. Sota- ja historialliset romaanit ylittävät aina genrekohtaisen estetiikkansa, mutta esimerkiksi dekkarit, fantasia ja romanssit eivät kuulu romaanitaiteen piiriin – tässäkään artikkelikokoelmassa. Ja siinä missä modernin rajapinta realismin kanssa tarjoaa tutkijoille loputtomiin uutta tulkintatilaa, ei vastaavaa rajapintaa löydy modernismin suhteessa nykypäivään. Aivan kuin postmodernismi olisi edelleen niin eksoottinen etelän kasvi, että siitä saa puhua vain esiintyminä, ei edes piirteinä ja painotuksina.

Historialliset romaanit ylittävät genrekohtaisen estetiikkansa, mutta dekkarit eivät kuulu romaanitaiteen piiriin tässäkään kokoelmassa.

Tervettä väriä kirjailijakohtaisten artikkeleiden keskelle tuo kolme laajempaa, aihekeskeistä katsausta romaaniproosasta. Juhani Niemi kirjoittaa ”sovituksen estetiikasta” kaikilla kolmella nimikkokirjailijalla, Saija Isomaa kartoittaa traumapitoisia lapsikuvauksia 2000-luvun romaaneissa, ja Pasi Saukkonen päättelee kokoelman ikään kuin maailmalle avautuvalla artikkelilla maahanmuuttajia käsittelevästä proosasta.

Päällimmäinen ongelma tradition vahvuutta käsittelevässä kirjassa on se, miten ennalta arvattavia tulokset ovat ja miten moneen kertaan kaluttuja ovat kohdeteokset. Lajien tai genrejen rajoilla liikkuva proosa ei näytä vetävän tutkijoita puoleensa, lasten- ja nuortenkirjallisuudesta puhumattakaan. Yksi hyvä poikkeus kokoelmasta sentään löytyy, kun Satu Grünthal lukee Volter Kilven Kirkolle-romaania proosan ja lyriikan ”kudoksena”. Vaikka Grünthal on varovainen tulkinnoissaan, tällaiset analyysit riittävät muistuttamaan, että romaanin taide lajien ja aiheiden synteesinä löydetään jokaisessa sukupolvessa uudella tavalla.