Valo murtautuu kynnen alta

Keski-Suomen kirjallisuuden läänintaiteilija (2014-17) Vesa Lahden kolmas runoteos on vähäeleisten tuokiokuvien kokonaisuus. Valo murtautuu kynnen alta kuljettaa lukijaansa maalaismaisemissa, metsien ja peltojen laidoilla, sumun ja sateen keskellä, vuoden- ja vuorokaudenaikojen vaihtelussa. Kuu loistaa, erinäköiset pilvet liikkuvat, eri lajisia lintuja (harmaasieppo, satakieli, kehrääjälintu…) vilahtelee näköpiirissä.

Aisti, tunne ja äly ovat Lahden runoissa yhtä – ihailtava ominaisuus.

Luontolyyrisiin havaintoihin yhdistyy pidättyväinen, mutta vahva tunteellisuus. Lakonisimmillaan Lahden runo voikin olla vaikka tällainen:
”Tähdet
tuulinen yö
rastaiden laulu
ohuet kynnet iholla.”
(s. 29)

Hyvin eroottinen runo neljässä rivissä vailla yhtäkään suoraan seksuaalisuuteen viittaavaa ilmausta! Aistillisen rakkauden lisäksi kokoelmassa on läsnä kaipaus, ikävä, se mihin 1800-luvun Ranskassa viitattiin sanalla spleen. Jonkin tarkkaan määrittelemättömän menetys ja ihmisten pakeneminen toistensa yhteydestä kummittelevat useassa runossa. Lahti ei silti tyydy kuvaamaan aistihavaintoja sellaisenaan, vaan hänen katseensa on runoilijan katse. Sellainen, joka outouttaa ja vieraannuttaa, ja jonka läpi suodattuneena ”valo jakautuu männyn iholle” ja ”uni tulee sammalia pitkin”. Voisi siis todeta, että aisti, tunne ja äly ovat Lahden runoissa yhtä – ja tämä on ainakin minun nähdäkseni ihailtava ominaisuus taiteessa.

Imagistien jäljillä?

Edellä siteeraamani runo vie ajatukset klassiseen japanilaiseen runouteen: haikeamieliset luontokuvat, paljon vähässä. Toisaalta myös länsimaisesta kirjallisuudenhistoriasta löytyy vertailukohteita Lahden runoille. Hänen runonsa ovat oikeastaan irrallisia kuvia, jotka on hiottu koviksi ja kuulaiksi timanteiksi.
”Ennen heräämistään
hän lukee luomiensa taakse
piiloutuneet viestit.” 
(s. 38)

Toisin sanoen Lahden lyriikka noudattaa pitkälti imagistien – Ezra Poundin, Amy Lowellin ja kumppanien – runousoppia; hän suorastaan tuo sen keskisuomalaiseen maalaismaisemaan yhdysvaltalaisten kaupunkien sijaan. Jo kokoelman nimi, Valo murtautuu kynnen alta, on juuri sellainen tiivis ja sopivan eriskummallinen runokuva, josta joku edellä mainituistakin voisi olla ylpeä. Carl Sandburgin runo ”Sumu hiipii / pienin kissanjaloin” on jotain mitä Lahti olisi hyvinkin voinut kirjoittaa Valo murtautuu -kokoelman yhdelle sivulle. Suomalaisen runouden kaanonista puhuttaessa Lahden voisi asettaa jonnekin Tuomas Anhavan aforistisuuden ja Eeva-Liisa Mannerin modernistisen kuvallisuuden välimaastoon.

Parhaimmillaan Lahti on silloin, kun runokuvan kova timantti hehkuu myös lämpöä.

Toisaalta Lahti kirjoittaa liian avoimesti rakkaudesta, surusta ja kaipauksesta, jotta häntä voisi suorastaan uusimagistina pitää. Tunteellisuudessaan ja hienovaraisissa ihmissuhdekuvauksissaan hänestä tulee paikoin mieleen jopa Edith Södergran. Parhaimmillaan Lahti onkin silloin, kun runokuvan kova timantti hehkuu myös lämpöä.
”Puutarhakeinussa
otin sinut syliini
sanoin rakastavani
kuin kallioita, vihreitä pensaita
silmänurkissamme.”
(s. 40)

Kuvaketjujen osumat ja ohilyönnit

Kuvakeskeinen ilmaisu on vaikea laji, etenkin kun haluaa kirjoittaa kokonaisen runokokoelman verran sellaista. Kun pitää keksiä yhä uusia metaforia ja vertauksia ketjutettaviksi runoihin, tekemään arjesta tarpeeksi ihmeellistä, työ on vaarassa automatisoitua. Ja generaattorilla tehdyn oloiset metaforat saavat kenet tahansa lyömään runokirjan nopeasti kiinni.

Tältä ei ole välttynyt myöskään Vesa Lahti. Hänen runokuviensa laatu heilahtelee laidasta laitaan. Kehnoimmillaan niitä voi kuvata sanalla, josta en erityisemmin pidä, mutta joka valitettavasti vain on joskus ainoa osuva: tekotaiteellinen, siis teennäinen, itsetarkoituksellisen monimutkainen, omituinen vailla merkitystä (ainakaan sellaista, joka minulle lukijana aukenisi). Osa runoista taas on oudon löysiä, käytännössä vain sanoja peräkkäin.

Kun pitää keksiä yhä uusia metaforia ja vertauksia, työ on vaarassa automatisoitua.

Valo murtautuu kynnen alta ei toki ole ensimmäinen lukemani runokokoelma, jota vaivaa tällainen hit and miss -syndrooma. Ja kun Lahti onnistuu, hän onnistuu kirjoittamaan aidosti oivaltavia ja miettimään jättäviä runoja.
”Vähitellen alan ymmärtää
nukkuvan maiseman mielenlaatua.”
(s. 45)

”Pihakuusen alla
kuolleita mehiläisiä.
Pörröiset hahmot.
Kävelin sisälle,
avasin lehden ja luin uutisia
verilöylystä Syyriassa.”
(s. 41)

Jotkut yksittäisetkin metaforat ja vertaukset hätkähdyttävät: ”kuumat myrskylinnut / sukeltavat miehen sydämen lävitse” (s. 24); ”puhelet niin kuin / kameleontille puhutaan” (s. 32). Valo murtautuu -kokoelman tasokkainta antia ovat kuitenkin juuri sellaiset tekstit kuin siteeratut ”Pihakuusen alla” ja ”Puutarhakeinussa”, joissa Lahti malttaa pitää runonsa koossa peräti useamman rivin ajan – niin että muodostuu eheä älyn, tunteen ja aistien kokonaisuus, sulkeutuva ympyrä. Kunpa Lahti olisi keskittynyt vielä enemmän moisten jalokivien hiomiseen ja malttanut jättää keskeneräisemmät ajatelma- ja havaintokasat armotta kokoelmasta pois.