Sakset kädessä ei saa juosta

Vilja-Tuulia Huotarisen esikoiskokoelman runot tekevät matkaa kahtalaiseen maisemaan. Edessä on tie sisään päin, läpi kinkkisen labyrintin: kuka minä olen? Toiseksi on pakko uskaltautua ihmisten maailmaan. Keskeneräinen untuvikko on sekä tyhmänrohkea että rohkea ja joutuu siksi auttamatta törmäyskurssille luutuneiden instituutioiden kanssa. Runojen maailmassa – sielunmaisemassa – ei harmoniaa vielä ole. Tyttö on vasta kasvamassa siksi, joka hän jo luulee olevansa ja joksi hän pelkää tulla.

Toisaalta hän runoineen pohtii, onko maailmalla annettavana kysymyksiin uusia vastauksia, vai ovatko vastaukset vain niitä ikuisesti tuttuja käskyjä, rajoja ja määräyksiä.

Naisia peileissä

Kokoelman motoksi Huotarinen on antanut sirpaleen Marja-Liisa Vartion runosta “Nainen ja maisema”. Peilin edessä hiuksiaan kampaava nainen näkee kasvojensa lisäksi maiseman. Peili tottelee liikettä; maisema muuttuu ja häviää lopulta näkyvistä, kun kampaajatar nostaa peiliä.

Silti tapahtuu se kiehtovin: maisema on peilissä, vaikka katsoja ei sitä näe.

Huotarisen kokoelman peiliteeman voi nähdä kiinnittyvän vanhaan perinteeseen: jo 150 vuotta sitten Alfred Tennysonin Lady of Shalott näki peilin pinnalle heijastuvan elämän, joka on toisaalla. Hänen surullisena osanaan oli kutoa se kankaalle. Samasta Ladysta on myöhemmin runoillut mm. myös Aila Meriluoto.

Kokoelmansa osastoille Huotarinen on antanut nimet Vartion säkeistä: “Kampaan hiuksia kahta puolen päätä”, “Minne voisin mennä, minä hiustensuorija, peilinpitelijä”, “Kädessäni on peili, mutta se peili ei näytä minulle kasvojani” sekä “Olen vaihtanut paikkaa, olen istunut tyhjää ilmaa vasten”.

Otsikot ovat dialogissa runojen kanssa. Lukijalle ne antavat osviittoja ja kokoelmalle ryhtiä. Tämä on tarpeen, sillä runojen lepatuksessa on joskus melko hengästyttävä meno ja meininki.

Kesytön nuolaisee ennen kuin tipahtaa

Kirjan nimi – Sakset kädessä ei saa juosta – jo oireilee sekasortoisia hetkiä, myrskyjä vähintään vesilasissa ellei sitten olohuoneissa tai koulun liikuntasalissa, jossa ”hyppy, hyppy, hyppy” -komennot kaikuvat kapinallisiin korviin.

Kehruuvalssin tahtiin soljuvan pakkotanssin aikana ”Menen roikkumaan renkaisiin, / niin kauan riipun alaspäin / että minuun kasvaa perhosen voima (…) irrottaa ote langanpäästä, irrottaa ote – ”. Korvantaukset ovat vielä kosteat, mutta: ”Ensimmäinen rukous, jonka keksin itse, on kirous”.

Huotarisen runojen kiehtovin piirre on niiden kielen ja mielen kesyttömyys. Se maisema, jonka runot peilistään näyttävät, ei enää salli haahuilua minkään kadotetun lapsuus- tai tyttöiän idyllin perään. Sillä se idylli on jo peruuttamattomasti säröillä sekä kielessä että mielessä, runon elämystaustassa. Sen sijaan siitä, että jokin on särkynyt, syntyy surun kautta toinen kokonaisuus, kun sirut odottamattomilla tavoilla uudelleen järjestyvät.

Kiltit leikit, ja tuhmat

Runoissa leikitään sekä kilttejä että vähemmän kilttejä leikkejä – myös kuurupiiloa heräävän seksuaalisuuden kanssa: ”Kaikki on halun päässä kuin peili katossa, / katson lasin läpi miten metsässä juoksee / sokea peura kynsilakkaa sorkissaan.”

Peilin teema toistuu runoissa usein. Peili on myös vesi, veden pinta, neitsyyttä merkiten. ”Kaislikossa kahlaa tyttö kolhupolvin, / ajaa takaa välkkyvää kalaa.” Kenties jokin tässä ja monessa muussakin runossa voisi olla velkaa Aila Meriluodon Kahlaajatytön kuvalle: siinä peilityynen järvikuvastimen rikkoo ”vieras airo”, soutaen lähestyvä mies.

Tyttöjen retkillä ei pelkästään olla tekevinään lumienkeleitä vaan ”He nauravat päin kasvoja, / tarttuvat paljain käsin hohtavaan kankaaseen / ja puhkovat saksilla silmänreiät sen läpi, / rikkovat pinnan heijastuksen, täydellisen ihon”. Finninaama ripustaa rintaliivit kattolamppuun ja heittää aksiooman: ”Ekakerta on merkittävä, muista ei niin väliä.”

Äidinkielen ammattilaisena Huotarinen osaa halutessaan olla tietoinen ja analyyttinen kirjoittaja. Sittenkin: mikä parasta, hänellä on kanttia murtaa kieltä ja heittäytyä luovalla tavalla lyyristen oikkujensa kelkkaan.

Odotan, miten ovelasti hän tulevaisuudessa jättää vastaamatta omaan kysymykseensä: ”Huomenta tyttö, mitä jätit vastapäiselle rannalle?”