Paljon liikkuvia osia

Tiedonvälitys vaatii nopeaa reagoimista ja tiivistämistä, pitkäjänteiseen ajatteluun ei tunnu olevan aikaa. Netin ansiosta kuka tahansa saa tilaa ajatuksilleen ja voi toisaalta viettää aikaansa samanmielisten kuplassa, mikä suosii yleistämistä ja yksinkertaistamista. Kärkevä retoriikka ja lyhyt historiallinen muisti kuuluvat asiaan.

Yksinkertaistavan keskustelun taustalla on yksinkertainen ajattelu.

Filosofi Ville Lähteen uusin kirja Paljon liikkuvia osia on kuin tilaustuote tämänhetkisen keskusteluilmapiirin ymmärtämiseen. Kirjassaan Lähde käy läpi keskustelussa usein toistuvia teemoja ja vastakkainasetteluja: yksilö ja yhteiskunta, mielipiteet ja tieto, ihmisluonnon olemus ja niin edelleen. Niiden kautta hän tarkastelee keskustelun tyypillisimpiä ongelmia ja umpikujaan johtavia tekijöitä.

Filosofisilla työkaluilla yksinkertaisuutta vastaan

Yksi tyypillinen ilmiö keskustelussa on mustavalkoisuus ja yksinkertaistaminen. Yksinkertaistavan keskustelun taustalla on yksinkertainen ajattelu. Ville Lähde toteaakin, että tunnumme olevan kollektiivisesti yhä tyhmempiä. Monimutkaisessa maailmassa ei voi pärjätä ajattelemalla yksinkertaisesti, tai ainakaan se ei johda yhteiskunnan kannalta parempaan lopputulokseen. Se ei lisää viisautta.

On toki inhimillistä uskoa, että maailma on yksinkertainen ja mustavalkoinen; se lisää hallinnan ja turvallisuuden tunnetta. Poliittisista liikkeistä etsitään yksinkertaisia selityksiä, vaikka ongelmat ovat monimutkaisia. Myös media suosii yksinkertaistamista: poliitikoilta tivataan ”kyllä tai ei” -vastauksia, tutkijoiden pitää tiivistää tutkimustuloksensa helposti ymmärrettäviksi lauseiksi. Kenellekään ei anneta tilaa puhua perusteellisesti pohdiskellen.

Filosofi Lähde pystyy tarjoamaan käsitteellisiä työkaluja keskustelun ruotimiseen. Esimerkiksi luvussa ”Luonnoton vai luonnollinen?” hän toteaa, että keskustelussa menevät iloisesti sekaisin sanat, käsitteet ja käsitykset. ’Luonto’ on retorisesti hyvin joustava asia, koska se viittaa niin monenlaisiin asioihin. Keskustelun kannalta on olennaista hahmottaa, millaisilla luontokäsitteillä operoidaan: millaisia merkityksiä sanalle ’luonto’ annetaan? Luontokäsitykset taas ovat sisällöllisiä näkemyksiä luontokäsitteen rajauksen puitteissa: millainen on esimerkiksi ihmisluonto? Toisaalta keskustelussa tapahtuu usein huomaamatta käsitteellisiä siirtymiä ja ryhdytään puhumaan vaivihkaa eri asiasta. Niinpä ’luonnon’ ja ’luonnollisuuden’ avulla perustellaan nykyään mitä erilaisimpia asioita myös moraalisesti.

Tieteellä ei ole enää samanlaista auktoriteettiasemaa kuin ennen.

Lähde muistuttaa useaan otteeseen, että ihmisillä tuntuu olevan eräänlaisen metafyysisen perustan kaipuu.  Tämä näkyy esimerkiksi, kun yritetään keskustella uskonnosta ja uskomisesta: uskovainen ihmettelee, mihin ateisti sitten uskoo, jos ei jumalaan. Tieteeseenkö? Johonkinhan on uskottava, koska minäkin uskon! Metafyysisenä perustana näkyy uskon välttämättömyys, vaikka ateistille kysymys uskosta ei välttämättä edes ole relevantti. Toinen yleinen ilmiö on perusteeton kokonaisuuksien ja yleistysten luominen. Esimerkiksi tiede nähdään helposti yhdeksi kokonaisuudeksi. Näkemys tieteen (tai maailman tai luonnon) monimuotoisuudesta ja monimutkaisuudesta unohtuu, kun sitä tarvitaan oman retoriikan keppihevoseksi.

Tiede vastaan fiilispohja

Lähde on vahvimmillaan puhuessaan tieteestä, sen monimuotoisesta olemuksesta ja ihmisten suhteesta tieteeseen ja tietämiseen. Tieteellä ei ole enää samanlaista auktoriteettiasemaa kuin ennen. Tieteenteon prosessit kiinnostavat entistä vähemmän, olennaista sen sijaan on, epäileekö vai uskooko sen tuloksia. Sitä paitsi, verkostahan voi poimia omaa tuntemusta tukevia tiedon sirpaleita. Ja vaikka ihminen saisi uuttakin tietoa, mielipide ei välttämättä muutu.

Lähde kirjoittaa ajattelun luutumista, jotka pitävät yllä ajattelun ristiriitaisuuksia. Yksi ajan ilmiöistä on, että varsinkin samanmielisten kuplissa mielipiteestä ja tiedosta tulee helposti samanarvoisia. Yksilön tunne ja kokemus nousevat tieteellisesti tutkitun tiedon ohi. Kuka tahansa voi omiin kokemuksiinsa pohjaten ryhtyä vaikka ravitsemusneuvojaksi. Ei sillä niin väliä, onko osaamisen taustalla tutkimustietoa tai koulutusta.

Tieteellinen, taloudellinen ja poliittinen lukutaito on heikko.

Tietoa on tarjolla enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta tieteellinen, taloudellinen ja poliittinen lukutaito on heikko. Mieleen tulee väistämättä, että yliopistoihin kohdistuvat leikkaukset ja käytännön ”innovaatioihin”, siis taloudellista hyötyä suoraan tuottavaan, tutkimukseen panostaminen eivät tätä lukutaitoa ainakaan lisää. Ville Lähde tähdentää, että tiedon soveltaminen vaatii aina laajempaa tieteellistä ja yhteiskunnallista ymmärrystä.

Mitä sitten voimme tehdä ajatellaksemme ja argumentoidaksemme paremmin – maailmassa, jossa on paljon liikkuvia osia? Lähde muistuttaa, että ajattelua, keskustelua ja kiistelyä täytyy harjoittaa ja harjoitella jatkuvasti. Ne ovat taitoja, joissa voi kehittyä. Tilaa ja aikaa tulisi olla nykyistä hitaammalle ajattelulle ja keskustelulle. Lähde kuitenkin korostaa, että mielipiteen ilmaisu ja yhteiskunnallinen toiminta eivät edellytä asiantuntijuutta.

Hänen kirjansa tarjoaa näkökulmia keskustelussa luovimiseen, mutta se voisi antaa vielä enemmänkin vinkkejä rakentavan keskustelun käymiseen. Olisi kiinnostavaa myös miettiä, miksi juuri nyt keskusteluilmasto on niin kärjistynyt. Joka tapauksessa teos on erittäin tarpeellista luettavaa kaikille yhteiskunnasta kiinnostuneille.