Jasmiiniyöt

Intialainen eroottinen runous liitetään usein vain yhteen teokseen, Kama Sutraan (100-300 j.Kr). Todellisuudessa eroottisella runoudella, bhakhti, on syvät juuret intialaisessa sivistyksessä. Lemmentaito, kamasutra, oli sivistykseen ja runoilijan käsitteistöön kuuluva tieteen/taiteen laji. Intiassa erotiikka lähenee myös uskontoa. Khajurahon temppelin kuuluisat veistokset ovat eroottisen taiteen käytännön ja rohkeuden kosmos. Hindutemppelin pyhimmästä löydämme usein mustasta basalttikivestä veistetyn lingamin, fallosta kuvaavan kulttiesineen.

Virpi Hämeen-Anttila on tarttunut lähestulkoon mahdottomaan tehtävään: kaiken kattavaa intialaisen eroottisen runouden valikoimaa on aiheen laajuuden vuoksi vaikea koota. Indologina ja mainiona kääntäjänä Hämeen-Anttila onnistuu luomaan tasapainoisen ja mielenkiintoisen teoksen. Punastelematta voi sanoa, että mystikkojen, kielitieteilijöiden ja hovibardien raikkaat runot rakkauden/rakastamisen taiteesta, kaipuusta ja ikävästä, ovat upeaa luettavaa – todellinen kulttuurimatka niin Intian Syvään Etelään, Tamil Naduun, kuin Narmada- ja Ganges-virtojen maisemiin.

Ihmisen elämässä, kaikessa runoudessa, on vain kaksi tärkeää asiaa: rakkaus ja kuolema. Rakkaus on kuin Shivan elonpyörä, jonka ikuisuudessa jumaluus tanssii loputonta tanssiaan. Kuolemakin merkitsee vain uudelleensyntymää. Hindulaisuuden suhde seksiin on hyväksyvä, jos kohta perheen matriarkaalinen ja patriarkaalinen hierarkia asettavat esteitä vaikkapa nuorten rakkaudelle.

Vanhimmat tekstit löytyvät sanskritiksi. Myöhemmän ajan lemmenrunous mukautuu hämmästyttävän joustavasti ikivanhaan kulttuuriperimään (kuten prakrita ja tamil). Intian kieliperimä on hyvin laaja. Merkittäviä runolöydöksiä on tehty myös muinaisgujaratista. Sattasai on varhaisin säilynyt lyyristen runojen kokoelma. Se sisältää seitsemänsataa laulua. Sattaisai-tyyppinen runo on lyhyt, tunnelmaltaan tiivis. Sen runot pyrkivät korkeimpaan mahdolliseen esteettiseen tunnelmaan (rasa). Runotyypille on ominaista myös laulullisuus.

Jasmiiniyöt-kokoelman ensimmäinen osasto Virran rannalla, ruokotiheikössä periytyy 200-luvulta. Monet runot ovat säilyneet oman aikansa kirjallisuustieteilijöiden teoksissa katkelmina. Runoissa esiintyvät tietyt topokset toistuvat eri variaatioin: sininen lootuskukka, vaalea kuu, virta, bambutiheiköt, helisevät ranne- ja jalkakorut, Sininen (Tumma) Krishna, kultajasmiini, vesililjojen tuoksu, mangopuu ja -hedelmä, Malabarivuoret, mehiläinen, santeliöljy naisen rinnoilla, riikinkukkojen lemmestä käheät huudot.

Kuvat ovat usein hyvin konkreettisia, niissä on vahva tunnelataus. Huumorikaan ei ole poissuljettu:
’Jos makaat kaiket päivät / raukeana kuin / ternimaidosta päihtynyt puhvelin vasikka / kenen luulet uskovan / ettet ole rakastunut siihen mieheen?’ (Mukharaja)

Tai lohdutuksen sana kaipaavalle: ’Katsohan: lootukset eivät ole murskana / eivätkä hanhet pelottuneet siivilleen / vaikka joku on kaatanut sinisen taivaan / selälleen kylämme lampeen.’ (Mriganka)

Kokoelman toinen osasto sisältää valikoiman kolmelta klassisen ajan (400-600-luvun) sanskritrunoilijalta, Kalidasalta, Amarulta ja Bhartriharilta. Kalidasan luonnonvertaukset ovat todella vaikuttavia: ’Mustaksi öljytty pilven palmikko / vuoren huipulle kiertyneenä / rinteet kullanhohtoisina / hedelmistä raskaita mangopuita: / taivaasta katsoville rakastuneille / jumalpareille / tumma nänni/ maan vaaleassa rinnassa.’ Bhartrihari heittäytyy tietäväiseksi: ’Lemmenjumala onkii ja hänen syöttinsä on nainen. / Hän heittää vieheen maailman mereen, / vetää ylös kalat, / lihaa himoitsevat miehet, / jotka saavat sitten käristä / intohimon tulessa.’

Antologian neljäs osa, On kuutamoita, sisältää runoja useista eri lähteistä, mm Hemachandran kieliopista 1100 luvulta. ’Vieläkin sydän on / tuskissaan yötä päivää / kun en enää näe rakkaani / ihanien kasvojen kuuta / piirteiden kirpeää kauneutta / joka taittaa yölootuksen makean tuoksun.’
(Bilhana)

Kokoelman päättää osasto Hyväile minua. Krishna. Tuo jumalainen Krishna–veijari on kaikkien rakastavaisten suojelija. Tosin hän itse oli melkoinen paimentyttöjen viettelijä. Runo voidaan tulkita myös useammalla tavalla: ’Mehiläinen hyörii / ruusupensaan kuivan juurakon ympärillä / mielessään yksi ainoa toive: / keväällä / näistä oksista / kasvaa jälleen kerran / ruusuja.’

Kirjan varsin perusteellinen johdanto-osa on avain muinaisintialaiseen runouteen. Kiitos kääntäjän loppuun on sijoitettu selventävä selitysosasto sekä kirjallisuusluettelo. Jasmiiniyöt on todella hyvin toimitettu kirja, liikuttavan askeettinen uskoasultaan mutta sisällöltään täyttä kultaa. Näihin runoihin palaa mieluusti myöhemminkin. Virpi Hämeen-Anttila on kääntänyt Basam Booksilta aiemmin ilmestyneet novellikokoelman Papukaijakirja. Lemmentarinoita muinaisesta Intiasta (1996) sekä buddhalaisia jataka-tarnoita sisältävän antologian Kun Buddha syntyi hanhen hahmoon (1998).

Sekä kääntäjä että pieni laatukustantamo ansaitsevat kulttuuriteollaan lootusseppeleen.

Mutta milloin ilmestyneekään tamilien kansalliseepos Tirukkural suomeksi?