Oikea tunne & Hyvyydestä

Yhteistä Willy Kyrklundin kahdelle filosofiselle pienoisromaanille Oikea tunne ja Hyvyydestä ovat oppineisuus, arvaamattomuus, moraalinen pohdinta ja kyseenalaistaminen. Suurennuslasin alla on ihminen ja hänen moraalinsa, suurennuslasina tarkka, läpinäkyvä kieli. ”Dio cane, onpa elukoita!” lausahtaa eräs suomennosniteen hahmoista. Aika elukka tämä olento Kyrklundin mukaan onkin. Eväitä hänessä tosin on myös muuhun.

Pentti Saaritsan suomentamista teoksista Oikea tunne ilmestyi 70-luvulla ja Hyvyydestä 80-luvun loppupuolella. Molemmissa Kyrklundin teksti on pintapuolin helppolukuista. Hiottu kieli nostaa esiin asiat milloin hieman vaivihkaa milloin kuin nyrkiniskulla. Hän ei kuvaa, ei maalaa peltoja ja aikakausia, ei ihmistä pellon laitaan. Hän kirjoittaa herkästi ja tarkasti, myös silloin kun kirjoittaa ulosteista tai tappamisesta. Vaikka puhe on vakavasta, teksti ei koskaan ole tylsää tai opettavaista. Ehkä tästä syystä hän on yhä niin luettu. Hiottua ja mietittyä on myös Saaritsan suomi.

Teostensa muodon suhteen Kyrklund ei ole kovin yksiselitteinen: hän tahtoo tietoisesti välttää romaanikerronnan tuttuja rakenteita, joilla lukija ohjataan muutaman karikon kautta lopun ah-niin-rauhaisaan satamaan. Lyhyet kertomukset liittyvät toisiinsa, tosin enemmän välillisesti kuin suoraan. Ehkä parhaiten näitä kahta teosta voisi kutsua miniatyyreiksi tai traktaateiksi, joiden esikuvat löytyvät omasta perinteestämme vuosisatojen takaa. Itämaisen perinteen opettavat allegoriat ja paradokseihin päättyvät koanit eivät nekään ole Kyrklundille vieraita. Liikutaan filosofisen esseen, kaunokirjallisuuden ja uskonnollisen tekstin laitamilla, harjoitetaan paradoksologiaa.

Kyrklundilla kirjallinen muoto ei ole kikkailun asia vaan palvelee sisällöllisiä päämääriä. Kyrklund kokeilee, luo epätodennäköistä, sellaista, johon meillä ei vielä ole kokemusmallia tai elämyksellistä kaavaa, jolla toistaisimme sitä samaa vanhaa kuin ennenkin. Viihteeseen kuuluu, että jäljitellään todennäköistä tapahtumaa, saatetaan lukija, katsoja tai kuuntelija passion valtaan, koetutetaan turvallista vaaraa (kauhu) tai naapurin romantiikkaa ja toisten elämiä. Kyrklund taas herättää lukijan älyn ja emootiot yllätysten, paradoksien ja ratkaisemattomien tilanteiden kautta, ikään kuin hänen katseelleen arkipäiväiset toimemme ja arjen moraali eivät olisikaan luonnollisia. Kyrklundille arvaamattomuus ja avoimuus ovat osa ihmisen elinympäristöä ja arkea, vaikka me kuinka tahtoisimme toisin uskotella.

Kieleen ja tekniikkaan liittyvien hienovaraisuuksien vastapainoksi Kyrklund kuvaa maailmaa varsin sievistelemättömästi. Kuvaamiensa henkilöiden suhteen hän ei ole turhan kaino, koska ihminenkään ei ole. Jumalaa hän kohtelee suorasukaisesti, koska tämä kohtelee meitä samoin. Tarinoissa luonto on välinpitämätön inhimilliselle huolelle ja pohdinnalle. Hyvä tai paha eivät saa palkkaansa, koska todellisuudessakaan näin ei tapahdu.

Tutuiksi tekstit tekevät ne moraaliset ongelmat, joiden kanssa ihminen painiskelee ollakseen ihminen, keskeneräinen ja ristiriitainen olento. Ollakseen maasta ja lihasta kohti jotain muuta, valoa ja tähtiä kurkottava olento, joka juuri yllätyksellisen kautta kohtaa toimintansa rajat ja niiden perusteet, moraalin. Tässä suhteessa Suomesta Ruotsiin emigroitunut Kyrklund ei ole muuttunut teosten välillä, 14 vuodessa.

On Kyrklundin 70- ja 80-luvun teoksen välillä erojakin. Siinä missä Oikea tunne jättää lukijalle jollain tapaa halvan vitsin olon, Hyvyydestä avaa horisontteja moraalin historialliseen ja teoreettiseenkin tarkasteluun. Näkee myös, että varhempi Kyrklund kirjoitti perinteisempää ja psykologisoivampaa proosaa kuin myöhempi. Moraalinen kysyminen näyttää kirkastuneen teosten välillä. Näkemyksen sävy näyttää entisestään tummuneen.

Filosofinen ja pohdinnallinen aines on molemmissa teoksissa lähellä, enintään nurkan takana. Lähes mistä tahansa teosten yksittäisestä tarinasta voisi kirjoittaa tutkielman. Tutkielmista tavallaan onkin kyse, sillä yleiseen tähtäävän filosofisen tarkastelun sijasta Kyrklund nostaa esiin kaunokirjallisuuden ydinkysymyksen: hän kehottaa meitä lähestymään moraalin teemoja oikeaa tai väärää ja hyvyyttä esimerkin, yksittäisen kautta. Monin paikoin Kyrklundilla onkin näistä enemmän sanottavaa kuin ammattifilosofeilla. Harva ammattifilosofi liikkuukaan niin sujuvasti vaikkapa matematiikan, keksittyjen kielten ja persialaisen viisausperinteen parissa ja vielä osaa sen ilmaista kommunikatiivisessa muodossa. Juuri sellaisia ovat kuitenkin viisausperinteen kysymykset, joku toinen on niitä aina jo jossain käsitellyt, ja jos niistä kirjoitat, esimerkit ja kiistakumppanit löydät historiasta. Modernisti Kyrklund nojaa hyvin epämodernilla tavalla klassikoihin.

Hyvyydestä-teoksessa Kyrklund esittää periaatteessa nietzscheläisen tilanne-analyysin moraalin tilasta. Hän korostaa tulkintani mukaan sitä, että kristinuskon turvaamana universaalina periaatteena ihmisen hyvyyskäyttäytyminen ei ole uskottava tapa perustaa maailmankäsitystä, vaikka osa ihmisistä yhä uskoo tähän länsimaista maailmaa hallinneeseen selitykseen ja sen eettisesti perustavaan voimaan. Kyrklund vyöryttää ’empiisistä’ (jos sellaisesta kaunokirjallisuuden yhteydessä voi puhua…) evidenssiä tätä vastaan, ja korostaa, että hyvyys siinä merkityksessä kuin me sen ymmärrämme on mahdollista vain yksittäisissä tilanteissa.

Hyvyys on hyvän irvikuva

Kyrklundin mukaan universaali hyvyyskäyttäytyminen on mahdotonta (niin sokraattisessa kuin kantilaisessa mielessä), koska on olemassa liikaa esimerkkejä – juuri siitä, että yksittäiset ihmiset ja kansat toimivat toisin. Kyrklundille hyvyys onkin hyvän irvikuva ja tuottaa kaikkea muuta kuin hyvää. Se on ihanteisiin nojaavan sokean ihmisen typeryyttä, ihanteellisuutta. Kyrklund kaipaa järjen ääntä järjettömyyden riivaamalle ihmiselle. Juuri järki on filosofisessa perinteessä paitsi ollut työkalu myös työkalun käytön tavoite, siis järjellinen maailma. Kyrklund on kuitenkin tietoinen kirjailijanäänen vaimeudesta, kun vaikkapa kansakunta on ’hyvän asian’ nimissä lähdössä sotimaan.

Kristillis-humanistinen perinteemme on nojannut henkistyneeseen käsitykseen ihmisestä. 1900-luvun historian voi nähdä tämän Kyrklundinkin mielestä erheellisen etiikan tuloksena. Hyvyydestä-teoksen lopulla Kyrklund runoilee, ettei ihminen voi irrota biologisesta lähtökohdastaan, koska tällainen ihmiskuva on harhainen. Näin on Kyrklundin mukaan joka tapauksessa tapahtunut ja ihmiskuvamme on ollut liian fiksoitunut ylevästä ja henkisestä sikiävään hyvään. Kutsutaan ’alempaa’ tasoa sitten vaikkapa biologiaksi, se kuitenkin tuottaa uutta ja saa yllättävää aikaan. Emme ole suostuneet myöntämään, että eläin ihmisessä täytyy hyväksyä osaksi ihmistä. Kyrklundin sanoin tämän mittaamattoman eläimyyden vuoksi, vai peräti nimissä, meidän olisi arvioitava muitakin eläviä olentoja vakavammin. Susifilosofiksi Kyrklund ei kuitenkaan haksahda, sillä hän nojaa sympatian kokemukseen maailmankaikkeudessa.

Harhainen on toisaalta Kyrklundin mukaan myös aikamme materialistinen käsitys ihmisestä, koska ainakin kysymykset rakkaudesta ja transsendentista jumalasta kuuluvat ihmisen osaan. Tässä suhteessa Kyrklund on ristiriitainen; näyttää siltä, että hän palaa kritisoimansa kristinuskon ihmiskuvaan. Jollain tapaa tähän Kyrklundin monimerkityksisyyteen liittyy sekin, minkä menetämme suomeksi siinä, että sanat jumala ja hyvä eivät soi yhteen kuten ruotsiksi. Helppoa ei ole jumalallakaan: hirtehiseen sävyyn Kyrklund kuvaa, kuinka jumalasta on tullut pehmo ihmisen kulttuurikehityksen myötä. Vaikka jumalan teot puhuvat aivan muuta, ihminen vaatii tältä oikeudenmukaisuutta ja hyvyyttä. Hyvän sosiaalitädin tavoin teoksen kertoja yrittää ymmärtää jumala-parkaa. Hän asettuu empaattisesti jumalan mahdottomalta kuulostavaan asemaan ja toteaa lopulta, ettei se jumalalle kuulu, skorpionin tai ihmisen hyvinvointi!

Ironinen on sekin tarina Ruotsia kiertävästä taikurista Joosuasta ja hänen avustajastaan Magdalenasta. Nykyajan taikatemppuilevat jeesukset sosiaalivaltio siivoaa pois vankilaan moisten puuhien vuoksi. Jossain yhteydessä Kyrklund valitti, etteivät kriitikot ole uskaltaneet katsoa hänen sysimustan huumorinsa taa. Minä näen siellä kainon mutta vakavan vaatimuksen irtautua auktoriteettiuskosta ja toiveen ihmisen oman arvostelukyvyn ja sensitiivisyyden noususta moraalin pelikentille. Kyrklundin lopputulema ihmisen osasta on traaginen usko: ”uskon koska se on järjetöntä”.

Pessimistiksi en kuitenkaan olisi Kyrklundia leimaamassa. Hänen ihmiskäsityksensä on epäilevä ja synkkäkin, mutta kutsuisin sitä eettiseksi realismiksi. Epäilemättä yksi hänen kirjailijantyönsä päämääristä on siivota moraalin alueen kielenkäyttöä ja ainakin antaa ehdotuksia sen välttämiseksi, ettemme vastedes eläisi ainakaan entisenlaisten harhakuvien vallassa.

Etuliepeessä kustantaja valittaa Willy Kyrklundin tuntemattomuutta Suomessa. Samassa etuliepeessä kustantaja jättää nimeämättä Kyrklundin aiemmat suomennokset Karistolle, Tammelle ja Weilin+Göösille. Eräänlaista kustannus- ja kirjallisuuspolitiikkaa sekin. Takakannessa taas istuu vanha mies tuolissa puun alla. Ei hassumpi keskustelukumppani. Tämä Pohjolan Borges.