Yahya Hassan. Runot.

Ajan hermoon osuminen riippuu ajoituksesta ja taidosta. Oikeassa paikassa oikeaan aikaan oleminen vaatii kykyjen lisäksi onnea, kuten nuoren Yahya Hassanin (s. 1995) hänen omaa nimeään kantavan runokokoelman hurja suosio osoittaa. Se on myynyt Tanskassa yli 100 000 kappaletta ja käännetty monille kielille, nyt myös suomeksi.

Hassan on saanut runoistaan tappouhkauksia. Se osoittaa, että runous ei välttämättä ole tuomittu pienien piirien puuhasteluksi, vaan voi aiheilla ja sisällöllä yhä herättää intohimoja myös suuremmissa joukoissa. Palestiinalaistaustainen ja Tanskassa asuva Hassan hyökkää teoksessaan ennen kaikkea fundamentalistista islamia vastaan, mikä selittää hänen herättämänsä vihan, vaikkakaan ei oikeuta sitä. Vanhempien väkivalta, sovinistinen muslimikulttuuri ja monet muut asiat saavat nuorelta runoilijalta kyytiä.

Pohjoismaiden maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunut ja johtanut useissa tapauksissa esikaupunkien slummiutumiseen ja ratkaisemattoman oloisiin ongelmiin.

Siirtolaisuus vaikuttaa Hassanin elämänkatsomuksessa ja tekstissä juurettomuutena ja ulkopuolisuutena. Kirjailijan ammatti sopii hänelle tästä syystä hyvin. Juurettomuus vaikuttaa kaikkeen, myös kieleen, kuten Hassan lapsuudestaan kertovassa runossa myrkyllisesti toteaa: ”KOULUSSA EMME SAA PUHUA ARABIAA / KOTONA EMME SAA PUHUA TANSKAA / SEURAAVA LYÖNTI SEURAAVA ISKU”. (s. 6)

Suvaitsevaisuuden loppu

Hassan on kirjoittanut runonsa isoilla kirjaimilla, mikä luo vaikutelman julistamisesta ja raivosta. Hänen tekstinsä elävätkin ennen kaikkea tunteesta ja toimivat parhaiten ääneen esitettyinä, kuten Hassanin lukemisista YouTubeen ladatuista videoista voi päätellä. Elämänkokemuksen puute ei kuitenkaan runojen vihaisuuden huomioiden haittaa. Tekstit ovat armottomia ja provosoivia. Hassan ei säästele itseään tai muita.

Suvaitsevaisuuden ampiaispesää sohaistessaan runoilija pääsee käsiksi tärkeään aiheeseen. Pohjoismaiden maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunut ja johtanut useissa tapauksissa esikaupunkien slummiutumiseen ja ratkaisemattoman oloisiin ongelmiin. Hassanin syyttävä sormi ei osoita pelkästään kasvotonta yhteiskuntaa, vaan lähinnä ihmistä. Suuri osa siirtolaisten valittamasta kärsimyksestä on hänen mielestään itse aiheutettua ja siitä pääsee eroon vain jättämällä siihen väistämättä johtava elämä. Vain nahkansa luomalla maahanmuuttajien lapsi voi päästä pahasta.

Tekstit ovat armottomia ja provosoivia. Hassan ei säästele itseään tai muita.

Hassan ei ole johdonmukainen poliittinen ajattelija, ei ainakaan vielä. Kokoelmassa esitettyihin ongelmiin ei esitetä ratkaisuja. Hassanin kaltaisille levottomille nuorille kapinoimiseen ei välttämättä ole muita vaihtoehtoja kuin päihteiden väärinkäyttö tai rikollinen, laitostumiskierteeseen johtava elämä: ”JOS ÄITISI MAKSAA / ISÄSI ITKEE / JA SETÄSI SOITTAA VAIN / KUN KÄYT RYÖSTÖKEIKALLA HÄNEN POIKANSA KANSSA / SERKKUJA NÄET DIILERIN LUONA / TAI DJURSLANDIN KASVATUSLAITOKSEN KALTERIEN LÄPI / SILLOIN KUN ISTUTTE KUMPIKIN OMALLE OSASTOLLANNE / YMPÄRILLÄNNE HOITAJIA JOTKA OIKEASTAAN OVAT VARTIJOITA”. (s. 55)

Säkenöivä voima

Yahya Hassan. Runot. ei ole lyriikan merkkipaalu, vaikka osa alkuperäistekstin raa’asta voimasta onkin selvästi kadonnut Katriina Huttusen sinänsä hyvässä suomennoksessa. Koska Hassanin runot ovat tarinallisia, hänelle ei ole vaikea ennustaa tulevaisuutta proosan parissa. Isojen kirjaimen käytöstä hän joutunee romaanin mahdollisesti tehdessään luopumaan. Hän voi seurata toisen palkitun siirtolaiskirjailijan, Johannes Anyurun, esimerkkiä. Anyuru aloitti vastaavilla vihaisilla runoilla ja siirtyi yhteiskunnallisia epäkohtia tarkemmin käsittelevään proosaan.

Hassanin esikoiskokoelman ansiot eivät olekaan sisällössä tai tyylissä, vaan aiheissa. Hän nostaa rohkeasti esiin vaiettuja, kipeitä asioita, eikä vauhtiin päästyään siloittele sanomisiaan tai epäröi. Kirja päättyy ”Pitkä runo” -nimiseen moniaukeamaiseen tekstiin. Siinä kiteytyvät kokoelman teemat, alaston tunnustuksellisuus ja tekijän ottamat roolit. Paasaus väsyttää, mutta onnistuu tavoitteessaan herättää ajatuksia: ”OLEN ISÄNI HULLU POIKA / OLEN VAIHTANUT VERKKARIT / SIVISTYNEISIIN JA SOPIVAN TIUKKOIHIN FARKKUIHIN / SODIN TEITÄ VASTAAN SANOILLA / JA TE VASTAATTE TULELLA”. (s. 166)