Beatrice ja Vergilius

Englanniksi kirjoittava kanadalainen Yann Martel (s. 1963) on kaikkea muuta kuin tavanomainen kirjailija. Hän sotkee todellisuuden ja kerrontatekniikoiden tasoja arvaamattomilla tavoilla ja kerrostaa tarinansa niin, että teoksista löytyy uusien lukukertojen myötä aina uusia ulottuvuuksia. Näin myös hänen kolmannessa suomennetussa teoksessaan, romaanissa Beatrice ja Vergilius (Beatrice and Virgil, 2010)¸ jonka kannessa ei malteta olla viittaamatta Martelin tunnetuimpaan romaaniin Piin elämä.

Martel esittelee kernaasti oppineisuuttaan, minkä voi tietysti päätellä jo romaanin nimestä. Viittauksia on moneen suuntaan ja usein ne myös lausutaan ääneen ikään kuin varmuuden vuoksi, tosin vasta teeman esittelyn jälkeen. Lukija saa siis ilon huomata viittaukset ennalta.

Teosten välisiä intertekstuaalisia kytkentöjä tärkeämpää on kuitenkin se, miten Martel latoo päällekkäin tarinoita, joiden välisistä suhteista ei aina pääse heti selville. Tämä näkyi varsinkin hänen suomennetussa novellikokoelmassaan Totuus Helsingin Roccamatioista, ja nyt tehokeino viedään äärimmilleen. Beatricen ja Vergiliuksen kerronnan tasojen, tekstien välisten viittausten kytkösten ja itse kerrontaa ja kerronnan perinnettä kommentoivien, kirjallisuudentutkijoiden metafiktiivisiksi kutsumien kerrosten laskeminen kävisi mainiosti alan opiskelijoiden seminaariaiheeksi, eikä ilmiö yhteen esitelmään edes tyhjentyisi.

Tarinoiden ja henkilöllisyyksien verkko

Tarinan kertojana on kanadalainen kirjailija Henry L’Hôte, joka on salanimellä kirjoittamallaan teoksella noussut pieneen maailmanmaineeseen. Toista kirjaa kirjoittaessaan Henry pyrkii tekemään holokaustista uudentyyppisen kuvauksen, jossa aiheesta etäännytään samaan tapaan kuin sotakirjallisuus pystyy usein käsittelemään sotaa vain muiden asioiden taustaelementtinä. Aiheen vakavuuden takia hän kirjoittaa romaanin lisäksi esseen ja päättää julkaista ne samassa niteessä.

Kustantaja kuitenkin tyrmää idean niin perusteellisesti, että Henry päätyy puolisonsa Sarahin kanssa nimeämättömään eurooppalaiseen suurkaupunkiin, jossa hän elää raskaana olevalle puolisolleen, amatööriteatterille ja musiikille sekä oikeastaan tekemisen mielekkyyden vuoksi suklaapuodille, jossa hän työskentelee laittomasti. Seurakseen pariskunta adoptoi koiran (Erasmus) ja kissan (Mendelssohn).

Lukijat ja aloittelevat kirjailijat lähettävät edelleen Henrylle ihailijakirjeitä ympäri maailmaa. Yksi erityinen kirje Henryn uudesta kotikaupungista jää vaivaamaan häntä: suuressa kuoressa oli korostuskynällä alleviivattu kopio Gustave Flaubertin novellista Pyhän Julianuksen legenda, erikoinen ”Vergiliuksen” ja ”Beatricen” välinen dialogi päärynästä ja lyhyt viesti siitä, että joku Henry kunnioitti kirjailijaa ja tarvitsi hänen apuaan.

Kahden Henryn, joista toinen on tuntemattoman nimimerkkikirjailijan oikea nimi ja toinen aloittelevan kirjoittajan mahdollinen nimimerkki, kohtaaminen voisi olla sattuma. Vergiliuksen, Beatricen, Mendelssohnin ja Erasmuksen laittaminen samaan tarinaan onkin jo jotain muuta. Ja kuten Martelin lukijat arvaavat, myös tarinat ovat moneen tapaan solmussa. Tekstiä on siis syytä lukea tarkkaan, ja silti loppu tulee olemaan yllätys.

Kertojan armoilla

Henry lähtee katsomaan kaimaansa jättääkseen hänelle ympäripyöreän kirjelapun, mutta eläintentäyttäjänä toimiva ihailija saa kirjailijan valtaansa. Tyly, mitään antamaton ulkokuori, huolenpito makaabereista täytetyistä eläimistä ja todella erikoinen teksti ottavat Henryn vangikseen ja hän päätyy palaamaan kerran toisensa jälkeen.

Näytelmäkatkelman Beatrice paljastuu aasiksi ja Vergilius mölyapinaksi. Eikä siinä vielä kaikki, nämä eläimet ovat täytettyinä Henryn työhuoneessa. Beckettin näytelmien tavoin hahmot käyvät lähes loppumatonta dialogia avoimessa mutta muusta maailmasta eristetyssä maisemassa. Kohtaukset ovat täynnä jännitettä mutta niiden draaman lähde on kätketty johonkin hyvin syvälle. Kirjailija laiminlyö muita tehtäviään kuunnellakseen eläintentäyttäjän tekstiä aina vain lisää.

Martelin teksti rakentuu ovelasti ja saa lukijan tehokkaasti valtaansa. Mitä piilee eläinten esittämän dialogin alla? Miten kolkko eläintentäyttäjä on päätynyt niin hiotun tekstin tekijäksi? Tämän kirjan kohdalla ei voida puhua varsinaisesta jännityksestä näiden kysymysten suhteen, mutta silti kokonaisuus heittää kirjan lopulla sellaisen kuperkeikan, että lukija varmasti yllättyy. Jotta käännös tulisi myös arvostelun lukijoille yllätyksenä, niin paljastetaan siitä vain muutama asia.

Yann Martel on selvästi aikamme tärkeitä kirjailijoita.

Ensinnäkin eläintentäyttäjä tuskin on nimeltään Henry. Hänen henkilöhistoriastaan paljastuu hitaasti asioita, joiden vuoksi hän on varmaankin vaihtanut nimeään. Hänen huolenpitonsa kuolleista eläimistä puolestaan on vähintään niin makaaberia kuin voi kuvitellakin – suhde kuolemaan ja tappamiseen on yksi Flaubertin novellista ja Henryn kirjahankkeesta asti kirjaa hallinneista teemoista, ja loppuratkaisu tuo sen esiin yllättävällä tavalla. Kahden Henryn kirjahankkeet ovat itse asiassa hyvin lähellä toisiaan, vaikka lähtökohdat ja muoto eroavatkin toisistaan ratkaisevasti.

Loppuratkaisu ei ole nautittava tai ilahduttava. Se on tehokas, onnistunut ja lähes fyysisen koskettava. Siksi tätä kirjaa ei tee mieli suositella kaikille. Tällä kertaa se on merkki tärkeästä kirjasta, jonka teemoja kaikkien pitäisi miettiä.

Yann Martel on selvästi aikamme tärkeitä kirjailijoita. Toivottavasti kirjojen päätyminen elokuviksi ei muuta hänen päämääriään, sillä parhaimmillaan nämä tarinat eivät ole 2- tai 3-ulotteisina esityksinä vaan kirjojen moniulotteisessa maailmassa.