Autiudessa (Une désolation)

Autiudessa on seitsemänkymppisen Samuel Perlmanin vimmainen yksinpuhelu viimeiseen hengenvetoon. Tämä ”madonsyömä olio, varjo, miehuuden laitamille ajautunut mies”, on venäjänjuutalainen emigrantti Volgan varrelta, nostalgian jäytämä entinen liikemies, joka kuluttaa eläkepäiviään Pariisissa. Valtansa menettäneen kotityrannin silmissä nykymaailma on nuorten ja naisten. Vanhat miehet sysätään hyödyttöminä syrjään. Sama kuvio ironisesti toistuu myös kirjan takakannen esittelyssä, jossa Samuel kuvataan huvittavana turhantouhottajana.

Perhe ja ystävät, niin elävät kuin kuolleet, ovat läsnä vain muistoissa ja ajatuksissa. Yasmina Reza on valinnut kerrontamuodoksi monologin. Yksinpuhelu korostaa päähenkilön eristyneisyyttä muusta maailmasta. Ystävät kuolevat, perhe vieraantuu. Vaimo lyö, poika ei puhu. Samuelilla on valtaa enää muistoihinsa. Teoksessa on monia ääniä, mutta ne kaikki suodattuvat Samuelin tajunnan läpi.

Kertoja on luulosairas, sovinisti ja vastarannan kiiski, joka ehtimiseen vähättelee ja halveksii toisten tekemiä ratkaisuja. Kukaan ei ymmärrä ketään, ja kaikki ovat yksin, vanhat vielä vähän yksinäisempiä. Samuel tahtoo olla suvaitsematon, valikoiva, epäoikeudenmukainen ja kohtuuton. Muistojen äänet puolestaan kyseenalaistavat ja ironisoivat Samuelia, mutta osaa hän nauraa myös itselleen. Jos hän olisi nuori, hänen kapinassaan olisi romanttista angstia ja sankaruuden glooriaa; nyt hän on ympäristölleen vain rasite.

Välinpitämättömyys pahempaa kuin viha

Yksinpuhelu on torjuttu dialogi. Se on osoitettu Samuelin 38-vuotiaalle lapsettomalle ja naimattomalle pojalle, joka ilmeisesti on paikalla mutta vaikenee. Ryhtyessään onnellisuusaktivistiksi poika on viimeinkin keksinyt keinon kapinoida musertavaa isää vastaan. Hän elää isänsä kustannuksella, ajelehtii Jaavan ja Bermudan välillä etsimässä omaa paikkaansa. Toisten mielestä poika on onnellinen, Samuelista keskinkertainen. Hän suree etääntymistä pojastaan, sillä välinpitämättömyys on vihaa pahempaa. ”Sinun poissaolosi, lapseni, on radikaalia. Voin tarttua käteesi, mutta olet niin kaukana kuin olla voi.” Samuelia ahdistaa, ettei hänellä ole puhekumppania kuollessaan, että poika ei aikanaan pese hänen hautakiveään, kuten hän pesee oman isänsä hautakiven. Sukupolvien ketju katkeaa.

Läheisin on etäisin, sillä ihminen tahtoo sitä, mitä ei voi saada. Samuel torjuu tyttären, joka on läsnä ja ainoan lapsenlapsen äiti. Vaimoista on tullut humanisteja. Läheisin ystävä on Léopold Fench, joka on ollut kuolleena jo toistakymmentä vuotta. Naisista läheisimmäksi jää sattumalta kohdattu Léo Fenchin entinen rakastajatar ja toisen miehen vaimo, Geneviéve Abramovitz, joka ei tiedä olleensa Léon suurin intohimo. Rakastettu on aina jonkun toisen aviopuoliso ja onni varastettuja hetkiä.

Menneisyyttä ei voi muuttaa, tulevaisuutta ei ole. Kertoja kammoaa yksitoikkoisuutta, rauhallisuutta ja tyyneyttä; poikansa valintoja, elävältä kuolemista. Hän pohtii miehiä, naisia, isyyttä, halua, iloa, onnea, yksinäisyyttä, juutalaisuutta, jumalaa ja Bachin musiikkia. Keskeiseksi muodostuu onnen määrittely. Samuel paheksuu liian helpolla saavutettua onnea. Tosimies ei halua olla rakastettu, ei halua parantua, hän haluaa valloittaa ja voittaa.

Elämä jää aina kesken

Samuelin elämän kaksi suurta elämystä ovat olleet Bachin Die Kunst der Fuge ja ensimmäisen avioliiton aikainen rakastajatar, Christine ”Marisa” Botton, tuotantosuunnittelupäällikkö ja toisen miehen vaimo. Marisa oli Samuelin elämän todellinen eksistentiaalinen kokemus. Loppuun asti kertoja haluaa kiistää todellisen Christine Bottonin, haluaa nähdä vain kuvitelmiensa Marisan: ”Hän sopi minulle koska oli sekopäinen, hän sanoi kyllä, hän sanoi ei, hän sanoi yhtä aikaa kyllä ja ei, hän sopi minulle, koska en ymmärtänyt häntä…huomaatko poikaseni, vielä nytkin sepitän häntä uudelleen… hän sopi minulle koska en milloinkaan väsynyt haluamaan häntä, koska hän oli jatkuvasti lykätty illuusio, kaikkein täydellisin itsepetokseni.” Marisa oli enemmän kuin onni, hän oli olemassaolon tarkoitus.

Luin kirjan yhdellä istumalla, se vei mukanaan, mutta arvostelun kirjoittaminen oli vaikeaa. Teksti luiskahteli käsistäni koko ajan. En vielä osaa kuvitella vanhuutta, ruumiin pettämistä ja sitä, millaisia päivittäisiä nöyryytyksiä siihen sisältyy. Samuelista tuli mieleeni Dylan Thomasin runo ”Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön”. Hänelle vanheneminen on kipua, masennusta, nöyryytyksiä, toistoa ja vimmaista halua takertua siihen, mitä vielä on. Maailma kutistuu ja kutistaa. Vanhuus tekee suuristakin miehistä pieniä ja pienistä vielä pienempiä. Vain vanhalla on varaa katsella omaa ja toisten elämää säälimättä ja sievistelemättä.

Kuten elämäkin, kirja loppuu kesken lauseen…Tämän Samuel ennusti, kuvaillessaan Bachin musiikin aiheuttamaa selittämätöntä iloa:

” —pysähdys kuolemantapauksen vuoksi, pitkä radikaali hiljaisuus, teos ei ole keskeneräinen vaan loputon, ei epätäydellinen vaan unfinished, pysähtynyt ja haudan kautta loputon. Bach minut lopulta pelastaa teiltä kaikilta, teidän etovilta paratiiseiltanne, Bach minut lopulta pelastaa elämältä.”

Bachin fuugat tarjoavatkin mielenkiintoisen ikkunan teokseen, Samuelin ylenpalttisuudessa on jotain barokkista. Olli Porthanin mukaan ”Bachin musiikki on opittu näkemään puheena – – – Musiikki ajateltiin barokin aikana soivaksi puheeksi. Kunkin sävellyksen tuli saattaa kuulija tiettyyn mielen- ja tunteen tilaan – affektiin. Affektit jaettiin kahteen pääryhmään, surun ja ilon affekteihin. Affekteja olivat esimerkiksi kaipaus, onnellisuus, haikeus, epätoivo ja rakkaus.” Autiudessakin tavoitellaan samoja tunteita.

Yasmine Reza on 44-vuotias pariisilainen näyttelijä ja kirjailija. Reza on äitinsä puolelta unkarilaista, juutalaisen isänsä puolelta iranilais-venäläistä sukujuurta. Hän on julkaissut viisi näytelmää ja kolme proosateosta. Suomeksi häneltä ovat aiemmin ilmestyneet näytelmät ”Taide” ja ”Kolme versiota elämästä”.