Yli-ihmisiä

Yli-ihmisiä on pandemiaromaani, jossa pandemia saa sivuosan. Se vie lukijan erilaisten maailmankuvien ja tunteiden äärelle maailmassa, joka muuttuu yhä absurdimmaksi.

Juli Zeh’n Yli-ihmisiä (Über Menschen) oli myydyin kovakantinen romaani Saksassa vuonna 2021. Zeh’n esikoisteos Kotkia ja enkeleitä (Adler und Engel, 2001) ilmestyi Tammelta suomeksi vuonna 2004, mutta myöhempi tuotanto on tähän mennessä jäänyt Suomessa tuntemattomammaksi. Romaanin julkaisee vasta vuonna 2018 perustettu, pelkästään saksankieliseen käännöskirjallisuuteen keskittyvä kustantamo Huippu. 

Teos kuvaa saksalaista, polarisoitunutta politiikka- ja kulttuurimaisemaa hyvin ajankohtaisella otteella. Puhe on koronaviruksesta, ilmastonmuutoksesta ja ennen kaikkea niitä ympäröivästä keskusteluilmapiiristä. Päähenkilö on berliiniläinen mainostoimittaja Dora. ”Hän piti Robertista, Roopesta ja asunnosta Kreuzbergissä. Hänellä oli riittävästi rahaa ja työ, jossa hän viihtyi. Mitään ei puuttunut, eikä mikään tuntunut häiritsevältä. Ei ennen kuin Greta Thunberg astui heidän elämäänsä.” (s. 66.) 

Greta Thunberg tuo Doran puolisossa Robertissa esiin kiihkoaktivistipuolen. Samaan aikaan Saksa menee koronasulkuun, ja Robert syyllistää Doraa sekä siitä, ettei tämä välitä ilmastonmuutoksesta, että siitä, että hänen kävelylenkkinsä lisäävät tartuntariskiä. Doran tietokone alkaa mielenosoituksellisesti kaatuilla Robertin lähellä, ja lopulta hajoaa myös Doran pää. Ensin hän heittelee panttipulloja sekajätteeseen ja sitten ostaa talon pienestä maalaiskylästä, Brackenista, ja muuttaa sinne koirineen. 

Aiheen ajankohtaisuus jopa häiritsee, kun mennään kielen tasolle. Kyse on puhe- ja kirjoitustavasta, jota on aiemmin käytetty lähinnä tietoteksteissä ja mediassa ja joka on nyt siirtynyt kaunokirjallisuuteen. Vakiintunut pandemiasanasto assosioituu väistämättä asiatekstiin, vaikka kyse on teoksesta, johon lukija haluaisi muodostaa tunnesiteen: 

”Dora on askarrellut maskin vanhasta t-paidasta, kahdesta kuminauhasta ja piipunrassista. Jojo lupasi lähettää sairaalasta ammattikäyttöön tarkoitettuja suusuojia, joita hän kutsui ’’sääntöjenmukaisten jäsenkorteiksi’’, ja pohti, mahtaako kasvojenpeittämisvelvollisuus kasvattaa suvaitsevaisuutta niqabiin pukeutuvia kohtaan.” (s. 255.) 

”Näytöillä, joilla tavallisesti esitetään mainoksia, vaaditaan nyt käsien pesemistä ja etäisyyden pitämistä. Lähijunan laiturilla ihmiset joko pitävät mielenosoituksellisesti etäisyyttä tai muodostavat uhmakkaita porukoita.” (s. 257.) Saksassa koronapandemian huippuaikaan oleskelleena saan edelleen hieman kylmiä väreitä sanoista kuten Maskenpflicht, Quarantäne tai Abstand halten. Uskon kuitenkin, että Zeh’n romaania voi muutaman vuosikymmenen päästä tarkastella mielenkiintoisena dokumenttina historiasta, joka tuntuu silloin jo mukavan fiktiiviseltä. 

Saksassa koronapandemian huippuaikaan oleskelleena saan edelleen hieman kylmiä väreitä sanoista kuten Maskenpflicht, Quarantäne tai Abstand halten.

Moderni Decamerone 

Erilaisia epidemia- ja pandemia-aikoja on kuvattu kirjallisuudessa paljon. Rutto on rangaistuksen elementti monissa antiikin Kreikan kertomuksissa, kuten Homeroksen Iliaassa (750–650 eaa). Raamatussa kulkutaudit kertovat lopun ajoista. Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa -novellissa (1912) kolera sekoittuu moraalisiin valintoihin ja houreiseen himoon, Taikavuoressa (1924) ollaan konkreettisesti parantolassa. Camus’n Rutto (1947) käsittelee kärsimyksen ja vapauden kysymyksiä. Philip Rothin Nemesis (2010) taas kuvaa 1940-luvun polioepidemiaa, jossa pahinta on menettää totuttu elämäntyyli.  

Kulkutaudit pakottavat toisaalta järjestelemään elämää uudelleen. Giovanni Boccaccion Decameronessa (1353) rutto tarjoaa mahdollisuuden vaihtoehtoisen yhteisön perustamiseen, kun ystäväporukka pakenee maalle ja kertoo ajankulukseen tarinoita. Doran maallemuutto muistuttaa klassikkoteosta – sillä erotuksella, ettei häntä ympäröi samanhenkinen ystäväpiiri vaan mystinen pikkutyttö sekä ”kylänatsi”, AfD:n, oikeistopopulistisen Vaihtoehto Saksalle -puolueen äänestäjä. 

Yli-ihmisiä on epätavallinen pandemiaromaani siksi, ettei korona tunnu loppujen lopuksi juonellisesti kovinkaan merkittävältä. Tietoisuus siitä on taustalla: koronasta keskustellaan Brackenin kylän yhteisissä grillijuhlissa naureskellen, ja tyhjän bussin kuljettajan ”korvalla heiluu maski” (s. 103). Arkeen virus ei kuitenkaan vaikuta. Pandemian rooli teoksessa on toimia tapahtumien alkuunsysääjänä. Sen sivuun jättäminen on hyvä ratkaisu: korona ei ole tässä ajassa kovinkaan koukuttava juoni, sillä lukija tietää, kuinka tarina päättyy. 

Rasismijähmetys 

Lopputulokseltaan tuntematon, ajankohtainen aihe sen sijaan on äärioikeiston ja natsismin uusi nousu Euroopassa. Yli-ihmisiä näyttää, että natsi voi löytyä kenen tahansa naapurista. Silmiä ei voi sulkea Suomessakaan, minkä viimeisimpänä osoittavat vuoden 2023 hallituksen ”natsiyllätykset”. Dora yrittää selvittää ajatuksiaan oppimiensa stereotypioiden kautta: eihän naapurin mies voi olla AfD:n äänestäjä, jos hänellä on poikaystävä? 

”Kun kohtaa natsin, joka näyttää natsilta ja käyttäytyy kuin natsi, tietää ainakin, missä mennään” (s. 88). Mutta kun natsi auttaa talon maalaamisessa tai kutsuu aidan yli tupakalle, mitä pitäisi tehdä? Onko ratkaisu se, ettei mene? Mitä jos natsi joutuu onnettomuuteen, ja itse sattuu olemaan paikalla? Kun on kerran sotkeutunut johonkin, ei verkosta voi tai halua enää pyristellä irti. 

Mutta kun natsi auttaa talon maalaamisessa tai kutsuu aidan yli tupakalle, mitä pitäisi tehdä? Onko ratkaisu se, ettei mene?

Natsinaapurin lisäksi Doraa häiritsee kuitenkin myös oma, lähtökohtaisesti samanmielinen kupla: ”Dorassa kasvoi tarve vastustaa. Ei siksi, että hän olisi ollut eri mieltä. Myös hän halusi maapallon ryöstökäytön loppuvan. Mutta hän ei enää ymmärtänyt vaatimusten logiikkaa. Hänestä tuntui absurdilta juoda kokista makaronipillillä samaan aikaan, kun väkirikkaimmat maat aikoivat lisätä teollistumista. […] Eikö ollut mahdollista, että työmatkalainen, joka huristeli maasturilla työpaikalleen, missä hänet ja hänen kollegansa yhdessä ravittiin, pidettiin lämpimänä ja valaistiin, eli lopulta sittenkin hiilineutraalimmin kuin Berliinin Kreuzbergissä asuva freelancer, joka kulki kyllä polkupyörällä mutta valmisti omassa miniatyyritaloudessaan joka päivä kolme ateriaa, striimasi aamusta iltaan musiikkia ja piti asuntonsa lämpimänä ja valoisana yhdelle hengelle?” (s. 70–71). 

Brackenista Dora ajattelee löytävänsä rauhan ja hiljaisuuden, mutta pako ja eristäytyminen eivät käy niin kuin hän on suunnitellut. Ympärillä olevat ihmiset tulevatkin lähelle. Heistä muodostuu verkko, joka kummallisella tavalla kannattelee. Doralla ei ole autoa, joten natsi vie ruokakauppaan. Käy ilmi, että tämä onkin Doraa kohtaan yllättävän mukava ja sympaattinen ihminen. Koko ajan on kuitenkin selvää, että Dora irtisanoutuu äärioikeistolaisesta ajattelusta. Teos kuvaakin osuvasti ristiriitaisia tunteita kanssaihmisiä kohtaan sekä vaikeutta sanoa suoraan. Kokemus maailmasta kiteytyy uudissanoissa, kuten rasismijähmetyksessä: ”Rasismijähmetys tuntuu samalta kuin sokki. Aivan kuin hermoradat olisi blokattu. Joskus Dora muotoilee mielessään vielä kolme päivää myöhemminkin nokkelia vastalauseita, jotka hänen olisi pitänyt oikealla hetkellä lausua.” (s. 88.) 

Ulkopuolinen, kolmannen persoonan kerronta limittyy yhteen Doran sisäisen puheen kanssa. Dora antaa itselleen käskyjä jo teoksen ensimmäisissä sanoissa: ”Jatka. Älä mieti.” (s. 7.) Sisäinen ääni on ankara ja soimaa, jos Dora ei osaa käyttäytyä ihanneminänsä tavoin. Teoksen nimi, Über Menschen, on sanaleikki. Übermensch, yli-ihminen, on Friedrich Nietzschen idea ihmisen ihannekuvasta, joka luo itse omat arvonsa ja norminsa ja asettuu nihilismin yläpuolelle. Übermensch on nimenomaan idea, jonka tasolle kukaan yksilö ei voi yltää, vaikka Saksan natsihallinto yrittikin valjastaa käsitettä omiin, rotuaatteellisiin tarkoituksiinsa. Zeh leikittelee käsitteellä erottamalla sanan Übermensch prepositioksi über ja substantiivimonikoksi Menschen, jolloin merkitys on Ihmisistä. Nimi romauttaa täydellisen yksilön jalustan ja korostaa ihmisyyden ja yhteisöjen moniulotteisuutta. Teoksen nimi kääntyy hieman hankalasti suomeksi. Kääntäjä ja kustantaja Anne Kilven suomennos soljuu kuitenkin muuten sujuvasti eteenpäin ja tavoittaa Zeh’n realistisen, tapahtumakeskeisen kielen tunnelman. 

Myös monet Zeh’n muut teokset, kuten romaanit Corpus Delicti (2009) ja Unterleuten (2016), käsittelevät samankaltaisia, monimutkaisen yhteisön, yhteiskunnan, vallan ja ihmisyyden teemoja. Kun ei voi paeta, on tultava toimeen, pyrittävä keskusteluun. Romaanissa olisi ollut vielä tilaa sanoittaa moraalinen pohdinta etuoikeudeksi. Mahdollisuus muodostaa ympärilleen turvaverkko piilee nimittäin siinä, että Dora ei ole naapurin natsin ensisijainen vihan kohde. Ystävälliseen ääriajattelijaan liittyvä ahdistus on tunne omasta ristiriitaisesta toiminnasta, ei pelkoa väkivallasta. 

Tilannetta ei voi paeta, vaan sille on tehtävä jotakin. ”Tietoa voi käännellä ja väännellä. Totuus pysyy samana. Totuus kuuluu, että on aivan samantekevää, lähteekö vai jääkö Dora. Koska natsit eivät lakkaa olemassa sillä, että Dora ei enää asu heidän naapurissaan.” (s. 243.) Yli-ihmisiä tarjoaa lukijalle vertaistukea käsittämättömäksi muuttuvassa maailmassa elämiseen. Ratkaisuja se ei esitä, mutta niin ei ehkä ole tarkoituskaan. Romaanimuoto luo reitin katselemaan erilaisia maailmankuvia ja etenkin niiden taustalla olevia tunteita. Teos näyttää, miksi on inhimillistä kamppailla rasismijähmetyksen kanssa. Vastuu pyristellä jähmetyksestä irti on jokaisen lukijan.