Palava perhonen on riipaiseva kertomus nuoren Phephelaphin elämästä apartheidin varjossa. Yvonne Veran ensimmäinen suomennettu teos kertoo Phephelaphin tarinan, äidittömyyden tuskan ja pyrkimyksen parempaan huomiseen mustan zimbabwelaisen slummin kurjuudesta. Valkoisen ja mustan, rikkaan ja köyhän, miehen ja naisen välinen ero ja arvostus ovat julmaa todellisuutta. 1940-luvun Zimbabvessa mustalla ei ollut mitään arvoa ja naisella vielä vähemmän. Turvallisesti hyvinvointivaltiossa kasvaneelle Palava perhonen antaa shokkikäsittelyn. Millaista voi olla, kun sattuu olemaan ”väärän värinen”?

Yvonne Veran kaikki teokset eivät käsittele apartheidia, mutta hänet on palkittu useista tämän aiheen teoksista. Veran runollinen tapa kirjoittaa ei pehmennä kuvattuja raakuuksia, oikeastaan herkkä tyyli tekee niistä vain pahempia. Väkivalta on osa Phephelaphin elämää; hän ottaa sen vastaan kuin välttämättömän pahan. On kauhistuttavaa lukea kontrastista, jonka eri ihonvärit luovat. Kuvaukset sulautumisesta asfalttiin tai seinämiin, pois näkyvistä, ovat puistattavia.

Romanssi Fumbathan kanssa tuo hetkeksi iloa ja valoa Phephelaphille, mutta hän pettyy Fumbathan alistavaan rakkauteen. Phephelaphi haluaa palavasti ammatin ja sitä kautta itsenäisyyttä sekä arvostusta. Fumbatha ei tue hänen haavettaan, vaan haluaa perinteisen suhteen, jossa mies huolehtii vaimostaan. Fumbatha ei käsitä, miksi tämä ei riitä Phephelaphille. Särö suhteeseen on syntynyt.

Phephelaphin kohtaloon liittyy myös Zandile, joka otti tytön luokseen tämän äidin kuoltua sekä Deliwe, joka oli ollut äidin ystävätär. Zandilen poikaystävällä on merkittävä kirjan osa loppuosan tapahtumiin. Deliwen paljastettua Fumbathalle totuuden Phephelaphin vanhemmista on järkyttävän loppunäytöksen aika.

Teoksen hätkähdyttävimpiin kohtiin kuuluu Phephelaphin ratkaisu oman lapsensa ja koulutuksen välillä. Kauhistukseltaan ei voi kuin ihailla hänen päättäväisyyttään. Tämän pohjalta loppuratkaisu vaikuttaa puolestaan siltä, kuin annettaisiin liian herkästi periksi. Oliko totuus tytölle sittenkin liikaa? Raju loppu hiljalleen etenevässä kerronnassa on turhankin dramaattinen. Palavan perhosen huuto oikeuden ja itsenäisyyden puolesta merkitseekin lopulta mitättömän vähän. Kumpi onkaan arvokkaampaa, olla elossa ja elää kuin orja vai kuolla vakaumuksensa puolesta? Kaikkeen ei ole oikeaa vastausta.

Dela artikeln:

 

Mer information på nätet