Aavistuksia jää pandemiakirjallisuutta lukeneen kriitikon listalla heiveröiseksi tapaukseksi. Lukeneen kirjailijan teoksesta jää jäljelle latteita havaintoja.

Pandemia-aikana hölisemisen halu on kilpaillut esilläolon pakon kanssa. Poikkeustila on synnyttänyt vain vähän virkeää ajattelua, väsyneitä itsestäänselvyyksiä sitäkin enemmän. Uupumus on näkynyt myös koronaa käsittelevässä kirjallisuudessa. Historioitsija Teemu Keskisarja totesi Ilta-Sanomissa, että ”koronakirjallisuudessa valtavirtaa ovat torkahtelevaiset päiväkirjat”. Tein vastaavan havainnon Pakopiste-antologian kohdalla: ”Kirjoitusten energiatasot ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta alhaalla. Ehkä pakkokotoilun unelias ilmapiiri on tarttunut teokseen.”

Zadie Smithin uusin teos Aavistuksia (2020, Intimations, suom. Irmeli Ruuska, 2021) on heiveröisin lukemani koronakirja. Kuusi lyhyttä esseetä, 80 sivua. Kevyttä on sisältökin. Sivistyneeltä, lukeneelta ihmiseltä ei odottaisi huomioita, jotka kuuluvat instatarinoihin: ”Rakkaus ei ole jonkin tekemistä vaan jonkin kokemista ja elämistä. […] Joskus minusta tuntuu, että kaikkein vaikuttavin taide on nimenomaan kokemista ja elämistä; se on rakkautta, joka on ymmärretty, ilmaistu ja osoitettu taideteoksen kautta.” (s. 32.)

Imelyyden kruunaa osio nimeltä ”Kiitollisuutta ja elämänoppeja”. Se on Oscar-puhe ihanille ihmisille. Ihan aluksi Smith haluaa kiittää äitiään karismasta ja isäänsä siitä, että tämä on hyväksynyt syyllisyytensä. Hän arvostaa Lukea, joka uskoo kaikkeen luonnolliseen. Kibibi osaa välttää aina kyynisyyttä. Tracy Chapmanille Smith haluaa kertoa, että ”sinulla on vain sielusi. Siispä: vapaus” (s. 76). Hän ihailee Nickiä: ”Miten rakastaa. Miten antaa. Miten kasvaa aikuiseksi. Nauru rauhantarjouksena. Rohkeus.” (s. 78.) Kellas on mahtava: ”Annat anteeksi kaikille, jotka sinua ovat haavoittaneet, vaikka kuinka pahasti, etenkin jos on mitään merkkejä siitä, että joku on sinua haavoittaessaan haavoittanut myös itseään.” (s. 75.) Smith olisi tarvinnut puheenkirjoittajan, niin kankeaa hänen ulosantinsa on.

Joskus toivoisi, että nykyään suosittu etuoikeuspohdinta kantaisi tiedostamista pidemmälle.

Kesken jäänyt ajatus

Brittiläiskirjailijan romaaneja arvostetaan korkealle, ja osin syystäkin. Hänen kulttuuriesseensä ovat vähintään kiinnostavia. Aavistuksien esseet ovat henkilökohtaisia ja se voi selittää ainakin osaltaan heikon tason. Henkilökohtaisuudesta tulee helposti omien arkitoimintojen luettelointia silattuna laimealla syyllisyydentunnolla.

Minä juoksen. Minä kirjoitan. Noudatan itse laatimiani aikatauluja: opetuspäivä, lukupäivä, kirjoituspäivä, sama uudestaan. Miten kuiva, surullinen ja suppea käsitys elämästä. Ja miten paljaalta se tuntuukaan nyt kun rakastamani ihmiset ovat samassa huoneessa ja näkevät, miten käytän aikaani. (s. 31.)

”Pionit”-essee käsittelee kokemuksen ja kirjoittamisen ristiriitaa. Kun Smith kirjoittaa, hän yrittää kontrolloida kokemusta. Smith opettaa yliopiston kirjallisuuden laitoksella. Laitoksen nimenä pitäisi olla Kokemusten kontrolloinnin laitos, mikä on Smithin huumoria. Hän näkee puistolenkillään kukkia, joiden toivoo olevan pioneja. Oikeasti ne ovat tulppaaneja. Niin vain kirjailija taivuttaa sanojensa mukaan ”aikaa ja avaruutta tahtoonsa” (s. 19).

Jukka Viikilä käsittelee huomattavasti älykkäämmin kirjoittamisen ja henkilökohtaisuuden suhdetta romaanissaan Taivaallinen vastaanotto: ”En sittenkään pysty kirjoittamaan omakohtaista kirjaa. Salaileva luonteeni olisi periaatteessa hyvä autobiografisen proosan lähtökohta, mutta minussa ei ole voimaa olla faktojen kanssa paljas. […] Pahin pelkoni on se, että valikoivuus tekee kaikesta puheestani epärehellistä, että en oikeasti tunnusta mitään, jos en tunnusta kaikkea.” (s. 16.)

Kuinkakohan monta kertaa olen kuullut, että ilman rakkautta ihminen on hukassa?

Etuoikeuspohdinta ei kanna

Smith vaikutti kirjoittamisen aikaan paljon New Yorkissa. Kahdessa esseessä, ”Amerikkalainen poikkeus” ja ”Halveksunta viruksena”, tarkennetaan amerikkalaiseen rasismiin. Yhdysvalloissa kuolema on vainajan oma vika, jos hän sattuu olemaan väärään aikaan väärässä paikassa väärällä ihonvärillä varustettu. Mustia ja latinoja kuolee enemmän kuin valkoisia ja aasialaisia, köyhiä enemmän kuin rikkaita. Rasismi on halveksuntaa, joka etenee viruksen tavoin. Orjuuden periaatteet ovat levinneet kirkoissa, kouluissa, elokuvissa sekä tietenkin poliisilaitoksilla. George Floyd mainitaan, Black Lives Matter -liikkeeseen vihjataan. Mitään uutta näissä pohdinnoissa ei ole.

Toisessa esseeparissa, ”Kärsin kuin Mel Gibson” ja ”Kuvakaappauksia”, puhutaan talouspolitiikasta ja etuoikeuksista. Kirjoitukset ovat teoksen parasta antia. Smith kertoo tapaamistaan ihmisistä, joista osa on palveluammateissa. Hän ei katsele heitä alentuvasti säälien, vaan kiinnostuneena etäisyyden päästä. Kynsistudiolla Smith pohtii, ”kuinkahan monta kauneushoitoa ne viisitoista valkoesiliinaista naista joutuvat antaman viikon jokainen päivä saadakseen maksetuksi kolme huonetta käsittävän liikehuoneiston vuokran?” (s. 44). Yliopiston kirjaston IT-nörtti ei voi saada vakinaista virkaa toisin kuin professori. Smith tajuaa etuoikeutensa, mutta siihen ajatus sitten jääkin. Joskus toivoisi, että nykyään suosittu etuoikeuspohdinta kantaisi tiedostamista pidemmälle.

Hauraimmillaan Smith on kirjoittaessaan rakkaudesta ja ajan kulumisesta esseessään ”Jotain tekemistä”.

Jos tuo elementti [rakkaus] puuttuu elämästämme täysin, silloin meillä on tosiaan vain aikaa, ja sitä on aina liikaa. […] Vaikka tekisi töitä kotoa käsin joka luojan päivä ilman hetkenkään taukoa, ilman rakkautta kaikki se aika tuntuisi tyhjältä ja loputtoman pitkältä. […] Romaanien ja banaanileivän välillä ei ole suurtakaan eroa. Ne molemmat ovat vain jotain tekemistä. Ne eivät korvaa rakkautta. (s. 32.)

Kuinkakohan monta kertaa olen kuullut, että ilman rakkautta ihminen on hukassa? Ajatus on julma, koska kai rakkaudetonkin voi elää ihan hyvin. Luulisi, että juuri Smith ymmärtäisi, että rakkaus on etuoikeus, johon kaikilla ei ole pääsyä.

Ei vaivan väärti

Aavistuksia on saanut enimmäkseen myönteisiä arvioita. Tessa Hadley luulee Guardianissa, että ”tämä pienten palojen kokoelma tulee kestämään kauniina asiana” ja toteaa, että ”Smith on hurmaava esseisti, luonnonlahjakkuus”. Ericka Taylor sanoo NPR:n sivuilla, että ”Smith asettaa peilin eteemme ja on meistä kiinni haluammeko muuttua, jos emme pidä näkemästämme”. The Washington Post -lehden Tracey Baptisten mukaan ”Smithin ohut kirja on palsamia ahdistuneeseen vuoteen”, hänen ”proosansa on selkeää, täsmällistä, järjestyksessä”.

Vox-lehden Constance Grady sentään epäilee. Hän toivoo, että Smith olisi odottanut viisi vuotta ennen kuin julkaisee kirjan. Kun Smith kirjoittaa kuolemasta, puhe on tyhjää, koska monet aikalaiset ovat jo ehtineet pyöritellä samoja juttuja. Silvia Hosseini on Suomen Kuvalehdessä vielä nuivempi: ”Smith on tietoinen teoksensa luonnosmaisuudesta, mikä näkyy jo nimessäkin. Se ei riitä oikeutukseksi keskeneräisyydelle. Jos sisältö koostuu mieleenjuolahduksista, pitäisi ainakin ilmaisun olla hiottua.” Hosseinin mukaan lauseet ovat paikoin mykkyräisiä. Smithin lauseet ovat tosiaan samaan aikaan raskaita ja mutkalla. Kun on viimeinkin saanut selvää, mitä niissä oikein sanotaan, jäljelle jää lattea havainto. Aavistuksien lukeminen ei ole kaiken vaivan väärti.