Valkoiset hampaat

Zadie Smith yllätti kirjalliset piirit taidoillaan ja iällään, sillä hän oli esikoiskirjansa Valkoiset hampaat (White Teeth, 2001) julkaisemisen aikaan 25-vuotias. Tähän teokseen pohjautuva sarja esitettiin Suomenkin televisiossa muutama vuosi sitten. Smithiltä ilmestyi toinen romaani, The Autograph Man, vuonna 2002. Se ilmestyi suomeksi syksyllä 2004 nimellä Nimikirjoitusmies. Yksi tärkeistä motiiveista Valkoisissa hampaissa on, kuten arvata saattaa, hampaat. Erityisen tärkeät valkoiset hampaat ovat omistajalleen.

Smith loihtii lukijan eteen monenkirjavan joukon ihmisiä: teoksen päähenkilöt kuuluvat Iqbalien intialaiseen ja Jonesien englantilais-jamaikalaiseen perheeseen. Heidän elämänvaiheitaan seurataan pääasiassa Lontoossa 1970–90-luvuilla. Valkoiset hampaat kuvaa eri-ikäisten ihmisten kasvukipuja, jotka syntyvät kun yritetään sopeutua uuteen tilanteeseen. Teini-ikä, vieras kulttuuri, yhteiskunnan muutokset ja rakastuminen ovat kaikki elämää mullistavia kokemuksia, joita Smith tutkailee henkilöidensä kautta.

Kääntyykö puhe?

Smith ei tyydy tavanomaisiin ja perinteisiin ratkaisuihin, vaan käyttää tehokkaasti hyväkseen englannin kielen tarjoamia mahdollisuuksia. Hän on viehättynyt kielikuvista, slangisanoista, aksenteista ja sanaleikeistä. Tämä luonnollisesti asettaa kääntäjän työlle haasteen: on oltava tuntuma niin kieleen kuin kulttuuriinkin. Erään kampaamon kyltit ovat hyvä esimerkki sanaleikkien käytöstä. Niiden suomennokset toimivat erittäin hyvin.

”Upper Cuts or Fringe Benefits or Hair Today, Gone Tomorrow.” (s. 47)
“Hiukset ovat pääasia, Letti suorana meille tai Leikatuin hinnoin, palvelusta karvan vertaa tinkimättä.” (s. 51)

Pääosa kirjan henkilöistä ei ole englantilaista alkuperää, vaan he ovat muuttaneet eri syistä Isoon-Britanniaan. Aksentit ovat värikkäitä ja tekevät henkilöhahmoista todellisen tuntuisia. Ikävä kyllä ne ovat latistuneet käännöksessä, mutta se ei ole yksinomaan kääntäjän vika. Suomen kieli ja kääntämisen konventiot asettavat aina rajat sille, mitä voi ja ei voi kääntää. Erilaisten aksenttien välittäminen kirjoitetussa tekstissä on englanniksi helpompaa kuin suomeksi. Tämä johtuu suomen kielen ”yksi äänne–yksi kirjain” -säännöstä. Jamaikalaisaksentilla puhuva Clara ”kuulostaa” tältä:

”Well, come and join de club. Dere are a lot of us about dis marnin’.” (s. 25)
“No, et oo ainut. Kyllä meitä tänä aamuna piisaa.” (s. 33)

Käännöksessä Claran puhetta värittääkin aksentin sijaan puhekieli. Puhekielen käyttö erottaa Claran niistä, jotka käyttävät melkein kirjakielistä tyyliä. Tältä kannalta ajateltuna vaikutus on samanlainen kuin jamaikalaisella aksentilla eli puhujan leimaaminen.

Valkoisissa hampaissa etenkin nuoret käyttävät paljon slangi- ja kirosanoja. Erään tarjoilijan puheessa melkein joka kolmas sana on fuck, mutta käännöksessä hän käyttää joko paljon lievempiä ilmauksia, kuten hitto soikoon, tai useimmiten koko sana on jätetty kääntämättä. Asioiden kaunistelu kansainvälistä mainetta saaneessa romaanissa ei ole perusteltua, sillä näillä sanoillahan on oma tarkoituksensa: ne kuvaavat käyttäjäänsä.

Kulttuurista toiseen

Poliittisesti korrektista kielestä on keskusteltu paljon viime vuosina englanninkielisissä maissa. Erityisesti feministit ovat ajaneet puhutteluille Mrs (rouva) ja Miss (neiti) neutraalia muotoa Ms, joka ei viittaa millään tavalla naisen aviosäätyyn. Suomen kielessä tällaista erottelua ei ole tapana tehdä, joten on ilmaisun kääntäminen erittäin vaikeaa. Vanhempainneuvoston kokouksessa Samad Iqbal kutsuu poikiensa opettajaa ensin puhuttelumuodolla ”Mrs Miniver”, mistä tämä huomauttaa:

”It’s just… it’s Ms Miniver. All evening you’ve been… and it’s, umm… actually not Mrs.
It’s Ms. Ms.” (s. 128)
”Sitä vain että… Nimeni on Katie Miniver. Koko illan te olette… enkä minä oikeastaan ole rouva. Katie vain. Pelkkä Katie.” (s. 117)

Etunimen käyttö on varattu Englannissa yleensä vain ystäville, kun sen käyttö Suomessa on suhteellisen yleistä. Puhujien välille muodostuu tässä suomennoksen kohdassa myös epätasa-arvoinen suhde, kun Katie teitittelee Samadia ja häntä itseään puhutellaan etunimellä. Oma vaihtoehtoni olisi vaikkapa ammattinimikkeen käyttö puhuttelussa tyyliin ”opettaja Miniver”.

Suomentaja Irmeli Ruuska on käyttänyt sekä vieraannuttavaa että kotouttavaa käännösstrategiaa mutta paikoitellen hieman epäjohdonmukaisesti. ”Kwik save carrier bag” (s. 5) on kotoutettu, sillä käännöksen sivulla 17 puhutaan vain ”pienestä muovikassista”, kun taas ”Senior service packet” (s. 169) on suomennettu ”Senior service -paketiksi” (s. 151). Suomentaja muuttaa ajoittain brittiläiseen kulttuurin ilmiöt yleisempään muotoon, toisaalla taas jättää ne melkein alkuperäiseen asuunsa.

Hankalin kulttuuri- ja kielisidonnainen kohta on viittaus Hooveriin. Hoover on nykyään englanninkielisissä maissa sekä tuotemerkki että yleiskäsite imurille. Suomennoksen sivulla 19 Archie tulee entisen vaimonsa luo ”etsimään Hooveria”. Imuroituaan jonkin aikaa hän alkaa pohtia, ”oliko hooverista tullut pölynimuria tarkoittava yleisnimitys vai oliko se, kuten jotkut väittivät, pelkkä tuotemerkki” (s. 22). Täytyy muistaa, että tämä kohta sijoittuu vuoteen 1974, eikä yleisnimitys ollut tuolloin vielä vakiintunut. Hooverin käyttö pistää silmään, sillä englanti ja englantilainen kulttuuri paistavat siitä selvästi läpi, mutta vaihtoehtoisten käännösten ideoiminen ei ole helppoa.

Smithin tyyli on nokkelaa, kielikuvin väritettyä ja lempeää. Irmeli Ruuska onnistuu kaiken kaikkiaan hyvin tämän tyylin välittämisessä suomalaisille lukijoille, mutta käännöksen kieli on konventionaalisempaa kuin alkuteoksen. Aksentit, slangi-ilmaukset ja kirosanat ovat lieventyneet tai pudonneet kokonaan pois. Suomennos on toki sujuva ja tarkka, mutta se on kuin pesun ja mankeloinnin läpikäynyt versio alkuperäisestä. Ruuska selvästi tuntee Ison-Britannian kulttuurin ja englannin kielen erittäin hyvin mutta ei kaikissa yksityiskohdissa aivan riittävän hyvin. Nykyajan nuorten kielenkäyttö niin Suomessa kuin saarivaltiossakin muuttuu jatkuvasti, ja kääntäjän tehtävä on pysytellä ajan hermolla.