Keväällä 2024 ilmestyneissä nuorten säeromaaneissa päähenkilöt ovat vaikeiden valintojen edessä. Tulevaisuus näyttäytyy silti sateenkaaren värisenä ja greipinkeltaisena.

Alkukesä on mainiota aikaa lukea nuortenkirjoja ja tutustua lajityypin vihreimpään versoon, säeromaaniin. Säeromaani (engl. verse novel) on noussut maailmanlaajuisesti nuortenkirjallisuuden ilmiöksi, ja säkeisiin aseteltuja nuortenromaaneja ilmestyy koko ajan enemmän myös suomeksi. Vaikka kyse ei ole varsinaisesti selkokirjoista, ovat lajityypin edustajat tyypillisesti helppolukuisia ja pituudeltaan maltillisia. Joku irvileuka voisi pohtia, onko ilmava kirjallisuudenlaji suunnattu älypuhelimiin kiinni kasvaneelle sukupolvelle, joka ei jaksa keskittyä vaikeisiin ja pitkiin teoksiin. Kahden teoksen otos kevään 2024 säeromaaneista kuitenkin vakuuttaa minut siitä, että myös helppolukuinen kirjallisuus voi olla ravitsevaa. Teemoja riittää pureksittavaksi, ja sekä kieli että henkilöhahmot ovat kiinnostavia.   

Anne Muhonen (s. 1979) on pitkän linjan sarjakuvapiirtäjä ja kuvittaja, mutta nuortenkirja Greipinkeltainen tulevaisuus on hänelle uusi aluevaltaus säeromaanin kirjoittajana.

Dess Terentjevan (s. 1992) Zeno puolestaan on jo tekijänsä kolmas sateenkaariaiheita käsittelevä nuortenkirja. Siinä missä Terentjevan teoksia markkinoidaan nimenomaan säeromaaneina, Muhosen teoksen takakannessa puhutaan ”helppolukuisesta nuortenkirjasta”. Molemmat teokset lankeavat kuitenkin kumpaankin kategoriaan. WSOY:n julkaisema Zeno on nimestään ja kannestaan alkaen virtaviivainen kuin sen sivuilla lipuva joutsen, omakustanteena ilmestynyt Greipinkeltainen tulevaisuus taas antaa käsin piirrettyine kuvituksineen astetta perinteisemmän ensivaikutelman. Teos on valittu ainoana omakustanteena mukaan Lastenkirjainstituutin ja Suomen kulttuurirahaston Selkopolku-hankkeeseen, jossa Suomen yläkouluille lahjoitetaan helppolukuinen kirjapaketti.

 

 

Päähenkilöt valintojen edessä   

Greipinkeltaisen tulevaisuuden päähenkilö, 15-vuotias Eero on esiintynyt aiemmin sivuhenkilönä Muhosen sarjakuvaromaanissa Älä unohda minua (2021), mutta nyt hän nousee minäkertojaksi ja tarinan keskiöön. Eero on taiteellinen ja vastuuntuntoinen tyyppi, joka on hakenut opiskelemaan taidekouluun. Jotain Eeron persoonasta ja samalla teoksen poetiikasta kiteytyy seuraaviin säkeisiin: 

Saatuani kesätyöpaikan kaupungin julkisivuosastolta

keksin suunnitelman:

poistan graffiteja päivisin

ja maalaan niitä öisin.

Saan hyvää harjoitusta

mahdollisia taidelukio-opintoja varten.

(Muhonen, s. 9)

Vaikka Eerolla on öinen, luvatonta taidetta tekevä puolensa, päivisin hän vaikuttaa kantavan ikäisekseen varsin paljon vastuuta. Hänellä on kaksi työpaikkaa, alkoholisti-isä ja paras kaveri nimeltä Piku, joka pitää usein käydä pelastamassa kotibileistä ja väärästä seurasta. Vastuuntuntoinen päähenkilö on hakenut Lontooseen taidelukioon, mutta samaan aikaan hän ei halua jättää reppanaa ystäväänsä Pikua kotiseudun ryyppyporukoiden armoille. Eeron potema motiiviristiriita on uskottava ja samaistuttava monelle lukijalle iästä riippumatta: toteuttaako intohimoaan vai käyttääkö elämänsä muista huolehtimiseen?  

Hahmot tuntuvat todellisilta, ja heihin henkilöityy kaksi tunnistettavaa tapaa selviytyä teini-iästä: taistella tai maastoutua.

Terentjevan Zeno puolestaan kertoo siitä, millaista on kasvaa sateenkaarinuorena pienellä paikkakunnalla, Itä-Suomessa Joutsenossa. Keskiössä ovat siskokset: 14-vuotias Nella ja tämän muutamaa vuotta vanhempi isosisko Miisa. Molemmat ovat heränneet siihen, että kuuluvat seksuaalivähemmistöön, mutta suhtautuvat asiaan täysin eri tavoin. Siinä missä Miisa on sateenkaarilippua heiluttava vähemmistöjen esitaistelija, Nella ei halua tehdä identiteetistään numeroa tai millään tavoin erottua joukosta. Hahmot tuntuvat todellisilta, ja heihin henkilöityy kaksi tunnistettavaa tapaa selviytyä teini-iästä: taistella tai maastoutua. Romaanin edetessä asetelma kuitenkin mutkistuu, kun Nella kertoo biseksuaalisuudestaan poikaystävälleen Eetulle, joka levittää tiedon koko koululle. Yläkoulun ”röhkijöiden” kuoro tietenkin innostuu: 

Porsaat kannoilla, aina kannoilla 

Missä Eetu? 

”Sie et vastannut’’, Matias röhkii 

”Mihin?” Nella tivaa 

”Ootko siekin lespo?” 

Porsaat röhkivät kuorossa 

etenkin viimeiselle sanalle 

(Terentjeva, s. 82) 

Romaani kuvaa uskottavasti yläkoulun ryhmäilmiöitä ja yhdenmukaisuuden painetta. Olen käynyt Terentjevan tavoin yläkouluni 2000-luvulla, ja välillä Zenoa lukiessa tuntuu, että koulun ilmapiiri 20 vuoden takaa on tunnistettavissa. Zeno kuitenkin sijoittuu Snapchatteineen ja Tiktok-ihastuksineen nykyaikaan. Romaani muistuttaa, että on edelleen eri asia varttua sateenkaarinuorena pienellä paikkakunnalla kuin suuressa kaupungissa. Helpottavaa kuitenkin on, että kotonaan tytöt saavat olla juuri sellaisia kuin ovat: 

Eikä iskä räyhännyt 

Ei bi-lipusta 

Ei edes äiskän kuoleman jälkeen 

Ei sanonut mistään homojutuista enää ikinä mitään 

Päästi Miisan Hesaan Prideille 

Ei käskenyt muuttua edes silloin, 

kun Miisaa alettiin haukkua koulussa 

vielä paljon pahemmin  

(Terentjeva, s. 27)  

Molempien kirjojen päähenkilöt ovat menettäneet äitinsä. Tragediasta huolimatta Nella ja Miisa elävät ymmärtäväisen isänsä kanssa kuitenkin huomattavasti turvatumpaa elämää kuin alkoholismin varjossa varttuneet Eero ja Piku: 

Pikun mutsi lähti 

ennen kuin Piku ehti sisäsiistiksi, 

oma mutsini viikko ennen 

kaksivuotissynttäreitäni. 

Siitä lähtien me ollaan oltu 

epävarmojen faijojemme armoilla 

kasvettu hiekkalaatikolla kuin veljet.  

(Muhonen, s. 31)  

Teosten lukeminen rinnakkain saakin kiinnittämään huomion nuorten erilaisiin todellisuuksiin. Eeron kotona haisee vanha viina, mutta silti hän jaksaa unelmoida ja huolehtia muista. Selviytyjälle asetettu vaatimustaso näyttää varsin kovalta, mutta onneksi Mustonen on kirjoittanut Eerolle edes yhden turvallisen aikuisen, kukkakaupassa työskentelevät Hillan. Hauskaa on, että Hillan näkökulmaan pääsee halutessaan tutustumaan Muhosen aiemmin ilmestyneessä Älä unohda minua -sarjakuvassa, jossa Eerokin esiintyy.  

Myös Terentjevan kuvaama Miisa on selviytyjähahmo, kotipaikkakuntansa vastarannan kiiski. Tuntuu kuitenkin raikkaalta, että sateenkaariromaanin kertojaksi on nostettu pikkusisko-Nella, jolle aktivismi ei tunnu luontevalta. Nella samaan aikaan sekä häpeää siskoaan että välittää hänestä. Romaanin sisarten kautta lukijaa herätelläänkin pohtimaan omaa suhdettaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja aktivismiin. Lohdullista on, ettei kumpikaan lopulta jää yksin, eikä siskosten välinen dialogi katkea: 

He ottavat toisiaan kummastakin kädestä 

Miisan takana olevasta ikkunasta näkee,  

että pihan koivu on muuttunut 

keskustelun aikana 

vihreäksi  

(Terentjeva, s. 160)  

Erilaisista teemoista huolimatta molempien teosten dramaturgia ja rakenne muistuttavat toisiaan. Aluksi henkilöhahmot esitellään, sen jälkeen hieman syvennetään heidän välisiään suhteita ja ristiriitoja. Loppuhuipennuksena on päähenkilön tekemä tärkeä päätös, jota lukija on erilaisin kerronnallisen koukuin saatu jo odottamaan. Molemmissa kirjoissa on selkeä loppuratkaisu. Koska teokset ovat lyhyitä, lukija jää kuitenkin hieman ihmettelemään, eikö saakaan enää lukea päähenkilöiden myöhemmistä vaiheista. Henkilöhahmoille jää ikään kuin kasvunvaraa, mikä toisaalta on teini-ikäisille oikeutettua.  

 

 

Kuvat osana kerrontaa   

Muhonen on aiemmin julkaissut sarjakuvia ja kuvittanut lukuisia lastenkirjoja. Myös Greipinkeltaisessa tulevaisuudessa kuvan ja tekstin vuorottelu on olennaisessa osassa. Fiktion maailmassa kuvat ovat Eeron piirtämiä, sillä hän kantaa luonnoslehtiötä mukanaan ja piirtää kohtaamiaan ihmisiä. Kerran kun piirros ei onnistu, Eero suttaa sen piiloon. Juuri piirtämiseen liittyvät, usein runolliset ja surumielisetkin havainnot ovat teoksen suola:  

Pahinta on piirtää iloisia, 

suu auki hymyileviä ihmisiä, 

sillä hampaat näyttävät väkisinkin 

vankilasellin kaltereilta.  

 

Piirtämisen kannalta onkin hyvä, 

että maailmassa on vielä 

surullisen näköisiä ihmisiä.  

(Muhonen, s. 38)  

Vaikka kuvitus on mustavalkoista, värit ovat teoksessa toistuva motiivi, greipinkeltainen etunenässä. Joskus elämä uhkaa näyttää pakokaasun harmaalta ja huolten sumentamalta, mutta värit kuitenkin palaavat viimeistään ihastumisen ja ystävällisen vitsailun myötä:       

– Sun tulevaisuus näyttää 

greipinkeltaiselta, Eero. 

– Kusiselta? 

Piku sanoo kauhistuneena,  

mutta minua hymyilyttää. 

– Aurinkoiselta ja iloiselta, minä korjaan.  

(Muhonen, s. 58) 

Tekstin asettelulla Muhosen teos ei lähde irrottelemaan. Virkkeet alkavat aina vasemmasta laidasta ja päättyvät pisteeseen. Näin teksti tuntuukin kallistuvan enemmän perinteisen proosakerronnan puoleen, ja rytmi tuntuu aavistuksen monotoniselta. Zenossa asettelu on puolestaan runon tapaan vaihtelevampaa, eikä pisteiden kaltaisia hidasteita käytetä. Vuoropuhelua on paljon, mutta sen väliin mahtuu Nellan kimpoilevaa tajunnanvirtaa:  

[Miisa] Sanoo: 

”Sie toimit sit samalla 

koko yhteisön hyväksi” 

 

Nella pitää suunsa kiinni 

 

Sitä paitsi hänen yhteisönsähän 

on Joutseno eikä joku 

LGBTQIABCD 

aakkosklubi  

                                                                  ilkeä ilkeä ilkeä 

                                                                  petturi pick me 

(Terentjeva, s. 111)  

Nuorten käyttämä puhekieli on molemmissa teoksissa luontevaa, ja Zenossa itämurteen käyttö ihastuttaa erityisesti. Visuaalisuus puolestaan sekä yhdistää että erottaa teoksia. Siinä missä Greipinkeltainen tulevaisuus luottaa perinteisempään kirjankuvitukseen, Zeno hyödyntää runoudesta tuttuja typografisia keinoja. Usein tekstin asemointi mukailee päähenkilö Nellan tunnetiloja. Välillä tehoa tuo se, että teksti on yliviivattu, toisaalla taas tikittävä runojoutsen valtaa kokonaisen sivun.  

Kerrontaa rytmittävät myös graafiset joutsenen sulat, ja joutsenia koskevat tietoiskut, joiden lähteeksi on merkitty Wikipedia, välillä oma pää tai äiti.  

Siinä missä Greipinkeltainen tulevaisuus luottaa perinteisempään kirjankuvitukseen, Zeno hyödyntää runoudesta tuttuja typografisia keinoja.

Joutsenet ovat romaanissa toistuva motiivi, mikä vihjaa siihen, että romaanissa on ainakin yksi ruma ankanpoikanen. Kepeää intertekstuaalisuutta romaaniin tuovat myös lainaukset joutsenolaisesta rieskalaulusta ja kotimaisesta pop-lyriikasta, Erika Vikmanilta ja PMMP:ltä. Joutsenet eivät kuitenkaan jäädy kiinni jaloistaan, vaan pikkupaikkakunnan kuvioista on mahdollista pyristellä myös irti. Sitä ennen Terentjeva ammentaa vanhan kotipaikkakuntansa nimestä riemastuttavan paljon. Tehosteiden määrä ei kuitenkaan mene sulkasadoksi, vaan kokonaisuus on hallittu ja sulava.   

Säeromaanien ensisijaista kohderyhmää ovat nuoret lukijat, joita niiden teemat koskettavat. Molempia teoksia voisi myös hyvin käyttää kirjallisuuden opetuksessa. Vaikka teokset ovat helppolukuisia, sopivasti tulkittavaa ja löytämisen iloa on suotu tarkkasilmäisille. Säeromaaneihin tutustumista voi suositella myös aikuisille – erityisesti nuorten kanssa työskenteleville, pääseehän niiden sivuilla kurkistamaan paikkoihin, joihin aikuisilta on muutoin pääsy kielletty: kotibileisiin, nuoren huoneeseen ja ennen kaikkea päänsisäiseen maailmaan. Nuorten maailma näyttäytyy romaaneissa kaikkea muuta kuin pumpulisena, mutta jälkimaku on molemmissa toiveikas.  

Dela artikeln:

 

Mari Tikkamäki

Kirjoittaja on suomen kielen opettaja, joka opettaa joskus myös luovaa kirjoittamista ammattikoulussa.