Ronskin miehen luhistunut elämä

Tuomas Aitonurmi pohtii esseessään Édouard Louis’n Luhistumisen tarjoamaa näkymää miehisen kulttuurin itsetuhoisuuteen. Millaisia lähestymistapoja suositun ranskalaiskirjailijan uusin teos avaa suomalaiseen työväenluokkaiseen maskuliinisuuteen ja sen yhteiseen uudeksi kuvitteluun?

Kuka on työväenluokkainen mies? Millaista on hänen maskuliinisuutensa? Tunnustelen, mitä puskee intuitiivisesti mieleen. Fyysinen työ, käsillä tekeminen. Aikaansaaminen, tekemällä maailmassa oleminen. Sana ”äijä”. Adjektiivi ”ronski”. Ronskit otteet, ronskit puheet. Ronski = rajua, rasvaista. Kädet mustassa rasvassa. Rasvaiset jutut, joissa seksi on kaunistelematonta kiimaa. Niiden puheiden – ja ehkä myös ”ronskien otteiden” – takia työväenluokkainen mies on monille seksifantasia. Kohteena ovat usein putkiasentajina toimivat miehet, vitseissä toistuva pornoleffaklisee.

Édouard Louis kirjoittaa muistelmaromaanissaan Luhistuminen (Tammi 2026, suom. Lotta Toivanen), kuinka hänen veljensä sai paljon naisseuraa deittisivustoilta, vaikka pitkäaikainen alkoholismi näkyi vuosi vuodelta enemmän tämän ulkomuodossa. Toisaalta kertoja ja veljen läheiset muistelevat tämän olleen parhaina päivinään hyväkäytöksinen, kiltti ja valmis kauniisiin tekoihin läheisiä varten. Sellainen aivan ymmärrettävästi viehättää.

Toivasen suomennoksessa Louis’n veljestä käytetään sanoja kuten karski ja roisi. Kertoja epäilee tekstin kykyä välittää veljen omaa puheenpartta, mutta yrittää ikuistaa sitäkin: ”Nussin sitä samalla kun se otti suihin kaverilta, läimin sitä perseelle ja huusin: Senkin huora, senkin lutka! Ja kaverini sanoi: Tämä mikään nainen ole, vaan imuri! Anna mennä, pane sitä lehmää.” (s. 48.)

(Kun luen tuota sitaattia, muistelen, kuinka kuulin samanlaista puhetta ympärilläni ala-asteen loppupuolelta asti.)

Kirjaimiksi painetusta puheesta jää yleensä puuttumaan äänensävy, se ronski rasvaisuus, joka korostaa puhuttua. Ehkä jonkinlainen hallinnan menetys, himoon uppoaminen.

Kertoja puhuu inhosta, jota tunsi veljensä kertoessa rasvaisia juttujaan. Suurta osaa ihmisistä varmaankin inhottaa lukea tuollaista. Puhetyyli voi olla likaista, kielellistä ainetta väärässä paikassa. Toisaalta Louis’n yritys ikuistaa veljensä puhetta olisi peruskamaa alistuspornon ääniraitana. Hallinnan menetyksessä voi olla jotain innostavaa. Kiihottavaakin. Onko kyse taas kerran ”paha poika”-fantasioista?

Juhani Brander kirjoittaa esseeteoksessaan Miehen kuolema (WSOY 2020) “pahalle pojalle” määritelmää: “Hänelle saattaa olla lyhytaikaisesti keskimääräistä enemmän vientiä, mutta aikuisena hän on jäänne pysähtyneestä, surullisesta, kehittymättömästä miehestä. – – Kukaan nainen ei ole mummotunnelissa etsinyt itselleen pahaa miestä.” (s. 121–122)

Louis’n veljen naisystävät eivät halunneet saada lapsia tämän kanssa, vaikka veli olisi niitä kovasti toivonut. Päihteet ja väkivalta tuhosivat niin pari- kuin työsuhteetkin. Louis päätti, että ei olisi enää isoveljensä kanssa tekemisissä, joten he eivät olleet tavanneet vuosiin, kun hän kuuli veljen kuolleen 38-vuotiaana. Luhistuminen pyrkii selvittämään, miksi veljen elämä oli sellaista kuin oli.

*

(Tämä teksti on keskiluokkaisen kulttuurityöntekijän kirjoittama. Olen elämäni aikana, erityisesti lapsuudessani, ollut paljon myös työväenluokkaisten yhteisöjen vaikutuspiirissä. Kasvoin pienessä kaupungissa, jonka asukkaiden merkittävinä työllistäjinä toimivat tehtaat ja telakka. Tälle risteysalueelle kasvavat tekstin näkökulmat, havainnot ja ajattelu.)

*

Isoveljensä – tarkalleen ottaen velipuolen – suureksi haavaksi kertoja määrittelee kirjassa isättömyyden. Isä oli häipynyt veljen elämästä jo tämän varhaislapsuudessa ja isäpuoli mitätöi tätä jatkuvasti. Äiti ei pannut vastaan mitätöinnille – kenties väkivallan pelosta, kenties siksi että kovaotteisella maskuliinisuudella sai ympäristössä hyväksyntää. Kertoja miettii, että lapsiaan haukkumalla äiti ehkä siirsi aviomiehensä aiheuttaman kärsimyksen toisten niskaan, edes hetkeksi.

Muistelen kulttuurissamme yleisiä kuvauksia työväenluokkaisista isistä: isyys on joko poissaolevaa tai raskaan työn uuvuttamaa ja rikkomaa, toistuvasti kovaotteista.

Mitä pitäisi ajatella, jos käy ilmi, että työväenluokkaiseen maskuliinisuuteen kytkeytyvä väkivaltaisuus on jotain syvälle maailman kudokseen punottua, ja että tilanne pysyy samana niin kauan kuin hierarkiat ja toisten ihmisten kuluttaminen työllä tai työttömyydellä ovat olennainen osa maailman rakentumista? Mitä silloin voi tehdä?

Ehkä voisi vielä kysyä, millaista parempaa elämää maailmassa olisi tarjolla väkivaltaisuuden ja osattomuuden tilalle.

Koska monet ovat jo valmiita vastaamaan.

Erityisen tehokkaasti naisvihaa ja miesten välistä kilpailua välineellistävät manosfääri-influensserit, joista monet myyvät valmennuspalvelujaan miehille. Tavoitteena on, että palvelujen ostajasta tulee lopulta ”alfa”, joka hallitsee manosfäärin määrittelemässä hierarkiassa alapuolellaan olevia ihmisiä ja käärii rahat. Tero Hannula tiivistää Substack-kirjoituksessaan ajattelutavan perusongelman: ”Me emme kaikki voi olla huippusuosittuja influenssereita. Lupaus siitä, että kuka tahansa voi saavuttaa satumaisia rikkauksia naisvihalla on petos sekä miehiä että naisia kohtaan.”

Isättömät pojat löytävät nykyisin netistä uudet “isänsä”. Samoin unelmansa.

*

Kun Louis aloitti Luhistumisen kirjoittamisen, hän uskoi kertovansa tarinaa sosiaalisesta determinismistä: ”maskuliinisuus, köyhyys, rikollisuus, alkoholi ja varhainen kuolema” (s. 99). Kirjoittamisen edetessä puskikin näkyville uusi vahva teema: veljen suuret unelmat, joita ympäristö ei tukenut ja jotka olivat rajussa ristiriidassa aineellisten reunaehtojen kanssa. Toistuvien yhteentörmäysten aiheuttamat kivut syvensivät pohjalla kalvanutta peruskärsimystä.

Luhistumisen kertoja esittää veljen unelmista kysymyksen: olivatko ne kärsimyksen syy vai seuraus? Entä jos veli unelmoi siksi, että oli onneton? Onko ”unelma” ylipäätään sana, joka sopisi ”ronskin” työväenluokkaisen miehen suuhun?

Kertoja pohtii, että kenties veli takertui liikaa onnellisuuden ihanteeseen, jota elämä ei tälle tarj0nnut. ”Kun päivän ensimmäinen viskilasillinen tai kaljapullo kosketti hänen huuliaan, hänen kasvoilleen levisi hurmioitunut ilme, aivan kuin hänen eteensä olisi kuukausien odottelun jälkeen yhtäkkiä avautunut vapaus tai jumalallinen ilmestys.” (s. 103.) Humalan ulkopuolella pettymys iski katkeroittavan kovana. Kokonainen elämä on muutakin kuin onnellisuutta, unelmien toteutumisia ja voittoja. Sellaisesta puhuminen vaan on tylsää, kun on tullut mestaruuskruunun säihkeen lumoamaksi niin, että muut aistimukset tukahtuvat.

*

(Olen vastustellut pitkään tähän aiheeseen heittäytymistä. Aiheen ytimessä on kivulias mallitarina. Tarina siitä, että ”enemmän päässään kuin käsillään tekevä” poika työväenluokkaisessa ympäristössä joutuu vain kärsimään kiusaamista, kurittamista ja moittimista läpi lapsuutensa ja kouluaikojensa, kunnes aikuisuudessa odottaa palkinto, vähintään pieni hyvitys.)

Miten pitäisi suhtautua työväenluokkaisiin yhteisöihin, joita kohtaan haluaisi tuntea myötätuntoa – esimerkiksi köyhyyden tai kohtuuttomien työolojen takia – mutta joiden arvomaailmoissa on myös paljon sellaista, mikä on aiheuttanut väkivaltaa ja kärsimystä? Tällaisessa kivun, trauman, kasvun ja myötätunnon risteyskohdassa tuntuu piilevän Édouard Louis’n tuotantoa ajavan jännitteen ydin.

(Ärsyttävintä tuossa mallitarinassa minusta on, että palkintona tai hyvityksenä ojennetaan rahaa tai johtajanpaikka, jonkinlainen porvarillinen valta-asema.)

*

Luhistumisen kertoja uskoo, että hänen veljensä brutaali homofobia oli ollut yritys hallita maailmassa edes jotain. Ihmisellä pitää olla keinoja hallita omaa elämäänsä ja tunne, että voi vaikuttaa sen kulkuun. Niin kauan kuin unelmien toteuttaminen tai tyytyväisyyttä ylläpitävän elämän eläminen ovat yhteydessä rahallisen pääoman hallintaan, jotkut ihmiset suljetaan armotta pois kokonaisen elämän piiristä jo syntymästään asti.

Onko ”unelma” ylipäätään sana, joka sopisi ”ronskin” työväenluokkaisen miehen suuhun?

Kirja päättyy rakkauteen, jollaisesta kertoja ei tiedä. Ensin hän on etsinyt ja yrittänyt ymmärtää noin 200 sivua. Kun yrittää niin paljon, onko rivien välissä silloin oltava myös rakkautta?

Luhistuminen, kuten Louis’n tuotanto ylipäätään, yrittää kurottaa kohti hänen työväenluokkaista lapsuudenympäristöään. Tragedia on kuitenkin läsnä jo kirjallisen projektin lähtökohdassa: yrittäminen eli kirjoittaminen on mahdollista vain sellaisen etäisyyden päästä, joka on jo muodostunut. Louis’n ehkä “romaanimaisimman” teoksen Muutos: metodin (Tammi 2023, suom. Lotta Toivanen) lopetus kuvaa tuon etäisyyden aiheuttamaa surua, lapsuuden hetkien ja erityisesti hetkessä elämisen kyvyn katoamista, kun on monta vuotta halunnut vimmaisesti muuttua toisenlaiseksi kuin se työväenluokkaisessa ympäristössä kasvanut poika.

Samalla mahdollisuuksiensa koetteleminen ja elämässä eteenpäin vievät teot ovat todennäköisesti pelastaneet Louis’n.

*

Laura Lindstedt kirjoittaa Äänel-palvelun uutiskirjeessä Matti Kangaskosken nimeämästä “nollamuotoisen kirjallisuuden” trendistä. Yksi Kangaskosken esimerkki tällaisesta kirjallisuudesta on Édouard Louis’n teos Monique pakenee (Tammi 2025, suom. Lotta Toivanen). Ymmärtääkseni yleisesti ajatellaan, että taiteellisesti arvokkaassa kaunokirjallisuudessa on monta tasoa: kieltä käytetään tietoisen monitulkintaisesti. Lindstedt kirjoittaa “nollamuotoisen kirjallisuuden” piirteistä: “Se kätkee nollakäyttöliittymän tavoin rakennettuutensa eli toimii kuin sillä ei olisi muotoa ollenkaan. Teoksen merkitystä ei tarvitse purkaa auki kokonaiskompositiosta. Tulkintaa ei tarvita, on vain ‘pakko katsoa tosiasioita’.” Samansuuntaisesti Louis’n teoksia näyttää lukevan tutkija Maria Mäkelä, joka Kiiltomadon puheenvuorossaan analysoi myös kirjailijan someläsnäoloa. Mäkelä kirjoittaa: ”Lukijalle, kuulijalle ja katsojalle – jotka ovat syvällisellä tavalla yksi ja sama asia – ei varsinaisesti jää kysyttävää.”

Mielestäni tällainen näkemys Louis’n proosasta on nyanssiton ja jättää näkemättä olennaisen tason. Hänen kirjoissaan kertoja antaa ymmärtää olevansa täysin rehellinen ja väittää, että ei tunne tiettyjä perheenjäseniään kohtaan rakkautta tai kuolemansurua – miksi ihmeessä lukijan pitäisi uskoa?

Nyanssien puute liittynee siihen, että kaunokirjallinen muistelma on Suomessa vielä verrattain uusi laji. Suurin osa Louis’n teoksista edustaa lajia sen ranskalaisen perinteen (esim. Annie Ernaux, Marguerite Duras’n Rakastaja ja Didier Eribonin Paluu Reimsiin) jatkumona. Hänen teoksensa sisältävät vaihtelevissa määrin myös pamfletin, esseen ja romaanin piirteitä.

Muistelmassa on mahdollista käyttää monimuotoisesti kaunokirjallisia keinoja. Louis’n teoksia voi toki arvostella siitä, että kuvakielisyys, symbolien käyttö ja kokeilevat keinot on pääasiassa riisuttu. Lauseet ovat hyvin suoria, konstailemattomia. (Ratkaisulla on myös käytännöllinen motiivi, johon palaan myöhemmin.) Silti hänen tekstinsä kerrostuu monitasoiseksi ja mahdollistaa tulkintoja. Muistelman kertojalla voi olla sokeita pisteitä ja hän saa olla tuntematta kaikkia psykofyysisiä kipujaan objektiivisesti. Lajia on syytä lukea tarkasti ja soveltaa kerrottuun erilaisia yhteiskunnallisia, kulttuurisia ja psykologisia malleja. Tekstin pinta voi näyttää ”helpolta”, mutta kirjoitus vaatii oikeasti lukijaltaan paljon.

Yksityiskohta, joka erityisesti kiinnittää huomioni, on unilääkkeiden syöminen. Se mainitaan sekä Luhistumisessa että Monique pakenee -teoksessa. Kertoja voisi puhua vain nukkumaan alkamisesta, eikä mikään olennainen kerronnan etenemisessä muuttuisi; maininta unilääkkeen ottamisesta livahtaa mukaan toistuvasti. En halua esittää tässä näkemystä, jonka mukaan mielenterveyden häiriöitä kokeva ihminen olisi automaattisesti epäluotettava kertoja. Pidän sellaista ajatusta mustavalkoisena ja vahingollisena. Louis’n teosten kertoja muistaa kyllä teot joita hänen perheessään on tehty ja sanat joita siellä on sanottu. Osan hän varmistaa perhetutuiltakin. Niillä on arvoa todistuksena. Mutta kun kertoja puhuu tunteistaan, siitä miten kokee ne nykyhetkessä…

(Olen kokenut, miten paljon tunteet voivat hautautua ja piiloutua. Erityisesti vihan ja raivon alla on kaikenlaista, useimmiten surua.)

*

Lukiessani Louis’n kirjoja koen, että luokkaväkivallan kuvaukset, jotka ottavat välillä esseistisesti tukea filosofian ja sosiologian klassikoista, yrittävät peittää alla vellovan surun. Ajattelen sen olevan surua menetetystä rakkaudesta, jota teosten kertoja lapsena tunsi jopa perheensä väkivaltaisimpia jäseniä kohtaan. Surua menetetystä yhteydentunnusta, koska kertoja kasvoi osana äärimaskuliinista työväenluokkaista yhteisöä, johon hänenlaisensa poika ei sopinut. Kertoja halusi kuulua lähiyhteisöönsä niin kuin kuka tahansa pieni ihminen haluaa – selvitäkseen elossa. Surua, joka kätkeytyy pintojen alle, rivien väleihin, peitetunteiden tai tunteettomuuksien suojapukuihin.

Tekstin pinta voi näyttää ”helpolta”, mutta kirjoitus vaatii oikeasti lukijaltaan paljon.

Kirjat pyrkivät solmimaan yhteyksiä, edes huojahtelevia riippusiltoja tuohon lapsuudenyhteisöön, jotta lapsena tunnetulla rakkaudella olisi yhä mahdollisuuksia. Tai ehkä yrityksiä rakastaa uudella tavalla? Psykologi Alice Miller on kirjoittanut, että ehdoton rakkaus on lapsen tarve, eikä sitä enää aikuisuudessa voi täyttää. On etsittävä uusia rakkauden tapoja. Jotain mikä ei ole ehdotonta, mutta ei myöskään välineellistä; jotain hallitsematonta, järjetöntä, silti rajat tunnustavaa.

Ehdottomimman rajan piirtää kuolema. Ristiriitaista on, että samalla se tekee toisesta ihmisestä kirjoittamisen mahdollisemmaksi, poistaa pidäkkeitä. Ehkä sen takia Louis’n teksti tuntuu Luhistumisessa jotenkin vapaammalta, kun sitä vertaa hänen isästään ja äidistään kirjoittamiinsa teoksiin. Kirjan lopussa myös kertojan ja muiden ihmisten väliin piirtyy raja. Kertoja tunnustaa, että ei voi tietää toisen kokemusta. Ei voi saada enää selville, millaista hänen veljensä elämä todella oli ja mikä tätä ajoi eteenpäin.

Édouard Louis’n tuotanto on siis kaunokirjallisuutta: Luhistuminenkaan ei kerro lukijalleen lopullista totuutta työväenluokkaista maskuliinisuutta ilmentävästä miehestä.

On ajateltava itse eteenpäin.

*

Miten rakastaa yhteisöä, joka sylkee sinua naamalle? Sylkäisyn sisältävä Ei enää Eddy -kirjan (Tammi 2019, suom. Lotta Toivanen) koulukohtaus ruumiillistui vaikuttavasti Rasmus Arikan dramatisoimassa ja Jakob Höglundin ohjaamassa näytelmässä Våldets historia. Näytelmäsovitus oli tehty Louis’n kahdesta ensimmäisestä kirjasta.

(Näytelmän ensimmäistä puoliskoa katsoessani jännitin suunnilleen jokaista lihasta ruumiissani, kunnes päähenkilö lopulta pääsi pois kylästä.)

Ihminen ei valitse perhettä, johon syntyy. Siksi sen sisällä tapahtuu kivuliaita törmäyksiä ja menetyksiä. Lapsuudessa yhteisön normien rikkominen tai koettelu ovat yleensä tahattomia, silti lapsen joutuminen yhteisön tunnustamien normien ulkopuolelle aiheuttaa sitkeitä ja syviä kipuja. Ehkä suru ja rakkaus ovat kietoutuneita – vaikea sidos. Kertyy liikaa surua, joka kiristyy rakkauden mahdollisuuksien ympärille ja varastaa niiltä hapen. Psyyke suojautuu, surun päälle kasvaa vihaa. Aineelliseen puutteen määrittämässä ympäristössä, joka on (joko yksilöllisistä tai rakenteellisista syistä) tunnetaidoton, viha purkautuu väkivaltana.

Louis’n uusimmat kirjat kertovat hänen perheenjäsenistään, juuri niistä joiden kanssa hänellä on ollut vaikeinta. Samalla teksteistä kantautuu Jobin kirjaan asti rihmoittuva kysymys: miksi jouduin kärsimään niin paljon? Syntyy tarve saada tietoa.

*

Sosiaalityön professori Jari Heinonen kaivautuu suomalaisen työväenluokkaisuuden juurille tietokirjassaan Työläismies ahdingossa? (Yliopistopaino 2006): ”Pienviljelijä-metsätyömiesten kulttuurissa oikea työ oli ennen muuta ’ruumiillista työtä’, kuten 1940-luvun alussa syntyneen – – prosessihoitajan eno aikoinaan tälle kiteytti joskus 1950-luvun puolivälissä. Sen sijaan enon mukaan ’koulujen penkeiltä valmistui herroja ja laiskoja – –.’” (s. 75.) Tästä kansanomaisten puhetapojen perinteestä kumpuaa jaottelu, jota kuvaan ”käsien ammateiksi” ja ”pään ammateiksi”. Tietenkin ammattien vaatimukset käytännössä paikoin sekoittuvat, sillä ”käsien ammateissa” tarvitaan päätäkin ja ”pään ammateissa” kädentaitoja. Suomalainen yhteiskunta on muuttunut paljon siitä, kun prosessihoitajan eno lausui kiteytyksensä.

Nykyajalle leimallinen työväenluokkaisuuden muoto on erittäin pienituloisten, usein kurjissa olosuhteissa työskentelevien maahanmuuttajien ryhmä, jollaisesta Paavo Teittinen kirjoittaa tietokirjassaan Pitkä vuoro (Gummerus 2025). Kyseiseen ryhmään kuuluvat ihmiset, jotka ovat kotoisin Suomea huomattavasti köyhemmistä maista ja tekevät esimerkiksi kokin, siivoojan ja marjanpoimijan töitä.

Ranskalainen yhteiskunta on tietysti erilainen kuin suomalainen, vaikka molemmat ovat eurooppalaisia maita ja länsimaisia kulttuureja. Ranskassa luokkayhteiskunta on jyrkkärajaisempi. Tätä tekstiä kirjoittaessani maata ravistelevat lukiolaisten protestit. Miina Väisänen kirjoittaa Ylen analyysissa: “Lähiöiden ja syrjäseutujen lukioissa tilanne on usein isoja kaupunkeja huonompi, ja opettajapula on todellinen ongelma. Monet suurten kaupunkien lukiolaiset sanovatkin osoittavansa mieltään tukeakseen ikätovereitaan, joiden tilanne on heikompi.”

Louis’n kirjoista on nähtävissä, miten hän lähti ”pään ammattien” uralle, pääsi vastoin kaikkien odotuksia pariisilaiseen huippuyliopistoon ja alkoi kirjoittaa. Siten hän myös vaurastui: esikoisteosta on Luhistumisen lievetekstin mukaan myyty yli 300 000 kappaletta. Monique pakenee -teoksessa kertoja pystyy auttamaan varatonta äitiään tämän erotessa väkivaltaisesta parisuhteesta. Hän siirtää äitinsä tilille käyttörahaa, maksaa tälle junaliput uutta asuntoa katsomaan, hoitaa lopulta myös äidin asunnon vakuusmaksun ja ensimmäisten kuukausien vuokrat. Pakenemisella on konkreettinen hintalappu. Luhistumisessa äiti ja sisar pyytävät – enemmän painostavasti olettamalla kuin suorilla sanoilla – hyvätuloista kertojaa maksamaan veljensä hautajaisista.

*

Luhistuminen kertoo myös päihderiippuvuudesta. Onko se “työväenluokkainen piirre”? Ei tietenkään. Silti nuo kaksi kulttuurisesti usein kiedotaan yhteen. Ronskit tosimiehet ryyppäävät, kestävät viinaa. Riippuvuuksien aiheita voi olla muitakin. Kertojan ystävä sanoo, että kaikissa hänen veljensä elämän ongelmissa oli kyse riippuvuuksista: alkoholi, lottokupongit, naiset, ja jopa ruikuttaminen.

Jotkut ystävistä listaavat kertojalle sosiologisia syitä ja vasemmistolaiselle ajattelulle ominaista rakenteiden erittelyä. Silti Luhistumisen kertoja päätyy toistelemaan: en tiedä, en tiedä. Silloin ollaan kaunokirjallisuuden alueella.

Joihinkin kysymyksiin voi toki vastata sosiologialla ja rakenteiden erittelyllä.

Heinosen kirjasta käy ilmi parinkymmenen vuoden takainen näkemys, että agraari- ja savupiippuyhteiskuntiin vielä tärkeänä osana kuulunut käsillään tekevä miesrooli kuihtuu olemattomiin nopeasti muuttuvassa tietoyhteiskunnassa.

Kun käsillään parhaiten työskenteleviä ihmisiä rangaistaan systemaattisesti siitä, etteivät he pysty hyppäämään tietotyöhön ja sen normien mukaan järjestettyyn yhteiskuntaan, seuraa katkeruutta ja kostonhimoa. Heinosen mukaan tällainen kehitys on ollut Suomessa meneillään erityisesti 1990-luvun alun laman jälkeen. Hän kirjoittaa: “Mutta eikö varsinkin koulussa myös niiden, joilla ei ole joko motivaatiota tai ylipäätään taipumusta abstraktiin ajatteluun, tulisi voida kehittää itseään – –? Parempi olisikin sopeuttaa olot ihmisten mukaisiksi eikä kylmästi ihmisiä olosuhteiden mukaisiksi.”

Toiset meistä tarvitsisivat uudenlaisten työmahdollisuuksien tavoitteluun enemmän tukea kuin toiset, mikä yhteiskunnan olisi hyvä tunnistaa. Suomen nykyinen oikeistohallitus on vaikeuttanut työttömien osa-aikatyön tekemistä ja työelämässä olevien lisä- tai uudelleenkouluttautumista, mitkä ovat työväenluokkaisia ihmisiä kohtaan vihamielisiä tekoja. Monien muiden joukossa.

Miksi kirjoitan suomalaisesta nykypolitiikasta esseessä, joka käsittelee ranskalaista kirjailijaa? Havaintojeni mukaan Louis’n teosten teemat nousevat nyt vahvasti esille suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa, mutta hänen kirjojensa analyysi jää yleensä taidekeskustelun kysymyksiksi, kirja-arvosteluihin, eikä hänen yhteiskunnallisia teemojaan kontekstoida osana paikallista keskustelua, vaikka molemmat puolet olisi tärkeää huomioida. Suomi ei ole täysin erilainen maa kuin Ranska.

*

Nykyisin miehenä eläminen ei enää automaattisesti yhdisty fyysiseen työhön. Mitä on työväenluokkainen maskuliinisuus suhteessa hegemoniseen maskuliinisuuteen?

Tutkija Ana Yara Postigo Fuentes kiteyttää hegemonisen maskuliinisuuden piirteet Voima-lehdessä ilmestyneessä artikkelissa (suom. Katalin Miklóssy): “miehen pitää olla taloudellisesti menestyvä, emotionaalisesti kontrolloitu, seksuaalisesti itsevarma, heteroseksuaalinen ja itsenäinen.”

Työväenluokkainen maskuliinisuus kumpuaa Heinosen mukaan “kansanomaisesta kulttuurista” (s. 51). Käsite on lainattu italialaiselta kommunistifilosofi Antonio Gramscilta. Edellä mainitut hegemonisen maskuliinisuuden piirteet ovat nähtävissä myös hänen haastattelemiensa työläismiesten kuvauksissa elämästään, mutta listan jatkoksi asettaisin ahkeran työnteon, jonka tarve usein johtuu olosuhteiden sanelemasta pärjäämisen pakosta. Parissa kohdassa työväenluokkaisuus kuitenkin “epäonnistuu” täyttämään hegemonisuuden ihanteita: taloudellinen menestys ja itsenäisyys (mikäli jälkimmäisellä tarkoitetaan itsenäisyyttä esimerkiksi työnantajan määräysvallasta tai yhteiskunnan tukien käytöstä).

Tämä epäonnistuminen on lähtökohtaisesti sisäänkirjoitettu hierarkkiseen kapitalistiseen yhteiskuntamalliin. Silti monet työväenluokkaiset miehet yrittävät epätoivoisesti pysyä mukana hegemonisessa mallissa, unelmoivat pääsevänsä sen huipulle – ja pettyvät.

Heinosen kirjassa työläismies = heteromies. Kiinnostavatko työväenluokkaisten aikuisten seksuaalivähemmistöihin kuuluvien miesten kokemukset ketään? Monet heistä eivät ole Louis’n kaltaisia luokkanousijoita, eivätkä koskaan “pääse pois kylästä.” Niko Hallikaisen romaani Kanjoni (Otava 2021) näyttää, miten unelmat ja fantasiat täyttävät työväenluokkaisen homomiehen elämän. Kertoja haluaa irtautua itsestään, koska ei tunne olevansa kotonaan ruumiissaan. Kiusatuksi joutumisesta on jäänyt trauma, ja kertoja ihastuu toistuvasti miehiin, jotka ovat aiemmin eläneet heteroelämää. Milka Luhtaniemi kirjoittaa Kanjonista esseessään: ”Mikäli kertojaan haluaa lukea psykologisia tarkoitusperiä, ihastumisen taustalla voisi olla kostofantasiaan sekoittunut nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve.”

Myös Louis’n tuotannosta on puhuttu kostona erityisesti rakenteellista köyhyyttä aiheuttavaa yhteiskuntaa kohtaan. Hänen esikoisteoksessaan kertoja kostaa lähinnä itsensä puolesta, viimeisimmissä teoksissaan perheensä puolesta. Havainnot tehdään kuitenkin luokkanousijan katseella.

(Minua kiinnostaisi lukea realistinen nykykirja homomiehestä, jotka asuu pienellä paikkakunnalla, on kiinnostunut autoista, metsästyksestä, ja elää osana työväenluokkaista miesyhteisöä. Yritin joskus etsiä, mutta en oikein löytänyt, edes englanninkielisestä maailmasta.)

Todennäköisesti työväenluokkainen sateenkaarimies kokee samoja vaikeuksia kuin heteromieskin mutta homofobialla ryyditettynä; toisaalta queeriys voi avata hänelle mahdollisuuden uudenlaiseen todellisuuteen – näköalan.

Työväenluokkaisen maskuliinisuuden vaikeuksissa kietoutuvat samaan vyyhtiin köyhyys, vaikutusmahdollisuuksien menettäminen, testosteronin lietsoma riskikäyttäytyminen, ”ronskiin” kulttuuriin kuuluvat kunnia ja häpeä, kulttuurisesti miehille sallitumpi päihdehuuruinen perseilykäytös ja väkivallan käyttö (jota kannustetaan jopa valtiollisesti eli yleistä asevelvollisuutta ylläpitämällä) ja sukupuolitetussa kasvatuksessa saadut heikommat tunnetaidot.

Mitä muuta kuin luhistuminen tämän kaiken painosta voi seurata?

*

Uutisia lukiessa näyttää päivästä toiseen siltä, että maailmalla tapahtuu ja uhkaa tapahtua paljon luhistumisia. Katastrofeja elämälle ja ihmisen rakentamalle. Polttavimmalta kysymykseltä tuntuu: onko kädentaitoisille ihmisille enää rakentamisen paikkoja muuallakin kuin tuhojälkien päällä?

Niin pitkään kuin on ihmisiä, on myös tarve kasvattaa asioita, kuten metsää tai ruokaa. On harmi, että kasvisruoka on määritelty kulttuurisodissa “epämiehekkääksi”, koska uudenlaiset kasvipainotteisemman ruoantuotannon tavat tarvitsisivat varmasti käsillä tekevien ihmisten työtä nykyistä enemmänkin. Erilaisten koneiden operointia, keräämistä ja kuljettamista – aika perinteistä “maaseutumaskuliinista” osaamista siis. Samoin tarvitaan kaikkia niitä ammatteja, joiden tekijöitä kuritetaan Teittisen Pitkässä vuorossa. Tarvetta työlle on, palkanmaksuhaluja ei.

Kun nyt seuraan keskusteluja siitä, mitä tekoälyn ajatellaan tekevän tietotyöläisten ammateille, mietin että monet muutkin kuin työväenluokkaiset joutuvat varmasti luopumaan aiemmista unelmistaan ja miettimään uusia tapoja pärjätä. “Maybe not from the directions / you are staring at”, laulaa Björk kappaleessaan All is full of Love.

*

Äärioikeiston äänestäjiksi alkaneet vihaiset työväenluokkaiset miehet on otettu avosylin vastaan näissä liikkeissä, joiden seinät ovat leveällä ja katto korkealla. Juhani Brander kirjoittaa Miehen kuolemassa: “Ääriliikkeiden keskeinen ravintoaine on kauna. Se on kuin C-vitamiini, piristää hetkeksi. Eettisesti annos muistuttaa ruotsinlaivan viimeistä kattausta. Jollekin se kuitenkin kelpaa, kun mitään muuta ei ole tarjolla. Surullista tietenkin on, että monissa ääriliikeideologioissa yhteen hiileen puhaltaminen tarkoittaa jonkun toisen puhaltamista hiileksi.” (s. 181.)

Voisiko työväenluokkainen maskuliinisuus löytää uusia olemisen malleja myös ystävyyden arvostamisesta?

Vasemmistopuolueet miettivät nyt ankarasti, miten saada työväenluokkaiset miehet – kaikki ne ronskit äijät – taas äänestäjikseen. Olen havainnut erityisesti sosiaalisen median keskusteluissa, että vasemmistokonservatiivisuutta esitetään vaihtoehdoksi yhä tiheämmin. Suomeksikin on käännetty saksalaispoliitikko Sahra Wagenknechtin teos Yhteisöllisyyden manifesti (Särötär 2026, suom. Riikka Johanna Uhlig). Siihen konservatiiviyhteisöön eivät tietynlaiset ihmiset tulisi kuulumaan, vaan ”aina vaan naurettavammat vähemmistöt” saisivat pitää suunsa supussa ja ”isot joukot vierasta kieltä puhuvia ulkomaalaisia miehiä” pysyä pois julkisista kulkuneuvoista ”pelottamasta” ihmisiä, kuten käy ilmi blogitekstistä, jossa väitöskirjatutkija Sauli Havu erittelee Wagenknechtin näkemyksiä ja teemoja.

(Sateenkaari-ihmisenä tämä kehitys pelottaa tietenkin helvetisti. Puhuuko puolestamme poliitiikassa kohta kukaan? Missä vaiheessa meidät päätetään puhaltaa hiileksi? Vai onko kyseessä vain heiluriliike, väistämätön vastaisku #metoo-kampanjalle ja feministisen keskustelun valtavirtaistumiselle? Onko tilanne parin vuoden päästä jo toinen? Kuinka moni uskoo, että parin vuoden päästä asiat ovat paremmin eivätkä huonommin?)

Toimija, joka ratkaisee ”äijien” ja vasemmiston välisen kohtaamisongelman, voittaa niin internetin kuin politiikankin. Hengitystä ei kannattane pidätellä ratkaisua odotellessaan.

*

Voisiko työväenluokkainen maskuliinisuus löytää uusia olemisen malleja myös ystävyyden arvostamisesta? Niin Louis, Didier Eribon kuin jälkimmäisen ”oppi-isä” Michel Foucault ovat puhuneet paljon ystävyydestä ja nostaneet sen korkeaksi arvoksi elämässään. Ajattelen, että ystävyys on parhaimmillaan pidäkkeetöntä yhteisen ajan jakamista, tiedon ja tunteen kietomista tiiviiksi sidokseksi, johon ystävien puheet tai pelkkä heidän läsnäolonsa tuovat lisää vahvistavia säikeitä. Ei tarvitsisi kilpailla toisiaan vastaan toimeentulosta tai vihata jotain Toista edustavaa ryhmää. Palkitsevuus voi tulla muunlaisesta yhteisestä tekemisestä, joka rakentaisi maailmaa tavalla tai toisella.

(Jos on jo ajautunut yksinäisyyteen, puhe ystävyydestä ja yhteen kokoontumisesta voi tuntua satuttavalta. Onko väkivaltaista, että mietin tällaisia vaihtoehtoja? Tarjoaako tämä maailmaan jotain tarpeellista vai aiheuttaako lähinnä lisää vihaa? Tällä vaaravyöhykkeellä tunnen jatkuvasti tasapainoilevani kirjoittaessani. Enkä voi hallita sitä, vaikka kuinka haluaisin.)

Kirjallisuus pystyy kielellistämään työväenluokkaista maskuliinisuutta ja näyttämään ilmiön konkreettisia muotoja – unohtamatta väkivallan ja tuhon kierteitä, joita kulttuurisista ja aineellisista puutteista usein seuraa työväenluokkaisille ja heidän kanssaan eläville. Rakentuu monikerroksinen risteys.

*

Se, että joku on yrittänyt ymmärtää – eikä hyväksyä – väkivallan syyn ja kurkottanut väkivaltaa käyttänyttä ihmistä kohti tavalla, joka tuntuu lukijan omassa elämässä liian pelottavalta ja muutenkin epämukavalta, lienee eräs Édouard Louis’n kirjojen suosion syistä. Niitä lukemalla maailmasta tulee ainakin hetkeksi ymmärrettävämpi ja siten myös turvallisempi.

(Emmekä ole niin hirveän erilaisia. Emme ole ”täysin erilaisia” miehinä ja ihmisinä. Kun kertoja kuvaa veljensä suhtautumista pettymyksiin ja vihaa, jota tämä välillä kokee, huomaan alleviivaavani kohtia, koska tunnistan ne omista kokemuksistani.)

Louis on kirjoittanut, että hänen pohjoisranskalaisessa kotikylässään suhde lukemiseen oli monilla suorastaan vihamielinen. Vastaavanlaista vierautta ja vastenmielisyyttä lukemista kohtaan on analysoinut Suomessakin esimerkiksi tutkija Riie Heikkilä. Työväenluokan kulttuureihin on silti aiemmin kuulunut myös itsensä sivistäminen lukemalla, jotta omia oikeuksiaan pystyy ajamaan paremmin.

Louis’n teosten tyyli on kirjoitettu helposti omaksuttavaksi. Aivan kuin hän ei haluaisi silläkään tavoin sulkea työväenluokkaista lapsuudenyhteisöään ulos tekstistä, vaan haluaa kirjojensa olevan heidän luettavissaan. Kuka tappoi isäni -teoksessa (Tammi 2022, suom. Lotta Toivanen) Louis kirjoittaa, että nykyisin hänen isänsä antaa hänen kirjojaan lahjaksi ystävilleen. Tyylivalinta on ilmeisesti siis ainakin joissain tapauksissa onnistunut tavoitteessaan.

Työväenluokkaisessa ympäristössä ihminen kasvaa todennäköisesti populaarimusiikin tahtiin. Ehkä Haddaway tiivisti sen lopulta hyvin tarkasti: ”What is love? Baby don’t hurt me. Don’t hurt me, no more.” Ilmaan jäävät kaikumaan kysymys ja pyyntö.

Rakkauden olemuksen etsiminen jatkuu.

Louis’n jokainen teos on pyyntö lopettaa satuttamisen kierre.

Kirjoittajan kuva: Esko Paavola